Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan

Risto Pelkonen veistää kaarnasta ihmishahmoja ja miettii samalla maailman menoa – ”Meidän kaikkien tulisi toimia niin, että mahdolli­simman moni voisi saavuttaa hyvän elämän”

Arkkiatri Risto Pelkonen puhuu pienen ihmisen puolesta. Aarteen haastattelussa vuonna 2013 hän esitteli kaarnasta veistämäänsä pikkuväkeä.
Kuva: Hanne Manelius

”Viime kesän veistelyt asuvat kulmakaapissa”, arkkiatri Risto Pelkonen naurahtaa ja aukaisee vanhan kaapin pariovet olohuo­neessaan Kauniaisissa.

Hyllyllä seisoo joukko kymmensenttisiä miniatyyri-ihmisiä. Jokainen ruskeankirjava kaarnahahmo on ilmiselvä persoonallisuus.

”Täältä löytyy Leila Starck, kirvesmiehen puoliso ja työväentalon vasemmistolainen siivooja. Hänen vieressään seisoo linja-autonkuljettaja Usko Siitonen viisine lapsineen”, Pelkonen esittelee kättensä töitä.

Hän on vuosien varrella veistänyt satakunta hah­moa, joista syntyy monta kaarnaista perhettä. Valta­osa niistä pitää nyt majaa Kokkolassa, nykykansantai­teen museon kokoelmissa.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
Taide on Risto Pelkoselle rakas harrastus. Aikaisemmin arkkiatri oli myös innokas valokuvaaja.
Taide on Risto Pelkoselle rakas harrastus. Aikaisemmin arkkiatri oli myös innokas valokuvaaja. Kuva: Hanne Manelius

Lapsuus luonnon helmassa

Kulmakaapin ja museon lisäksi kaarnahahmot asuvat kuvitteellisessa Tuohelan kylässä jossakin Itä-Suomen sydänmailla, 1950-luvun nostalgisessa ilmapiirissä ja ikuisessa kesässä. Siellä, missä ihmiset tekevät yhdessä työtä yhteisönsä hyväksi yhteiskuntaluokasta ja tuloista riippumatta.

”Tuohelaan ja sen asukkaisiin tiivistyy paljon lapsuuteni kesien tunnelmasta Pelkosten sukutilalla Annalan kartanossa Laatokan Karjalassa.”

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Annalassa Risto Pelkonen oppi elämään luonnon helmassa ison serkusparven ja kartanon työväen las­ten kanssa.

”Metsä oli olennainen osa lapsuuttani. Siksi ajattelen joskus, että jos suomalainen ei rakasta metsää, hän ei ehkä ole oikein suomalainen.”

Lääkärin ja sairaanhoitajan poika oppi Annalassa myös tekemään raskasta ruumiillista työtä.

”Tilalla oli karjaa, viljelyä, metsänhoitoa, saha ja pitkät työpäivät varsinkin sota-aikana. Sahalla hauskinta oli irtotukkien keruu pienellä hinaajalla.”

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
Autokorjaamon Sanni Siitosella ja hänen linjurinkuljettajamiehellään Uskolla on iso lapsikatras: Arttu, Kerttu, Terttu, Perttu sekä kuopus Kustaa eli Kurttu.
Autokorjaamon Sanni Siitosella ja hänen linjurinkuljettajamiehellään Uskolla on iso lapsikatras: Arttu, Kerttu, Terttu, Perttu sekä kuopus Kustaa eli Kurttu. Kuva: Hanne Manelius

Lappi-kuume iskee

Toinen maailmansota päätti ihanat suvet Karjalassa. Sota vei suvulta Annalan. Se vei myös isän yhdeksänvuotiaalta Ristolta ja hänen kolmelta sisarukseltaan.

Sodanjälkeinen arki ei aina ollut helppoa, mutta arkkiatri muistelee nuoruuttaan lämmöllä. Äiti ja Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu kasvattivat hänestä humanistin ja luonnontieteilijän. Ja lintuharrastajan.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

”Biologian opettaja vei meitä linturetkille. Siitä alkoivat linturetkemme kahden luokkatoverini kanssa, joista toinen oli Pentti Linkola. Metsät ja etenkin Lapin luonto ja kulttuuri vetivät minua nuorena kovasti puoleensa.”

”Iän myötä lintuharrastus on vähän haalistunut, mutta edelleen kuljen metsässä muuten vain, kerään mustikoita ja poimin sieniä.”

Helsingin keskustassa tapahtui kuitenkin se tär­kein kohtaaminen. Lääketieteen opiskelija Pelkonen törmäsi kadulla entiseen koulutoveriinsa. Nuori nainen työskenteli farmaseuttioppilaana lähiapteekissa.

”Risto väittää, että minä kaappasin hänet heti siitä kadulta. Mutta hän se soitti apteekkiin ja pyysi minua elokuviin”, Kristiina Pelkonen hymyilee.

”Rakastuimme heti”, kaksikko päätyy yhteiseen nä­kemykseen ja laskee aviovuosien määräksi 56.

”Särmät ovat parisuhteessamme ehtineet jo hyvin hioutua.”

Myrskystä syntyy uutta

Mitä ihmettä olohuoneen kulmakaapissa nyt tapah­tuu? Hyllyn oikealta laidalta Tuohelan kylän väkeä tuijottaa joukko ihan vieraanoloisia hahmoja, sellai­sia isokätisiä.

”En itsekään tiedä varmasti, mitä uusista tyypeistä vielä kasvaa. Niitä vain alkoi viime kesänä syntyä”, Risto Pelkonen juttelee. ”Kutsun hahmoja Käteviksi. Tässä ovat herrat Joustava, Mestari ja Katuva ja tuos­sa Syntisäkkikin.”

Kaarnakansa ilmestyi Pelkosen elämään täysin yllättäen 90-luvulla. Hän oli jo jäänyt eläkkeelle sisätautien osastonylilääkärin työstään ja hänet oli nimitetty arkkiatriksi, jollaisia on Suomessa vain yksi kerrallaan. Sitten myrsky pyyhki kesäsaaren yli.

”Vietämme kesämme aina Savonlinnassa Kristiinan vanhempien kesäpaikassa Ritosaaressa. Myräkkä kaatoi sieltä upeita vanhoja honkia ja maahan jäi isoja kilpikaarnan kappaleita. Jostakin syystä aloin kantaa niitä liiteriin.”

Kun lapsenlapset Sari ja Laura viettivät kesiä saaressa, isoisä alkoi rakentaa tytöille kaarnasta nukkekotia. Samalla hän opetti, ettei kaikkea tarvitse ostaa valmiina.

”Vanhempi tytöistä otti aina onnistuneimmat nuket ja huonekalut ja jätti pikkusiskolle harjoituskappaleet. Niin pirttimme lattialle kasvoi kaksi erilaista taloutta: pankinjohtaja Jokisen porvarillinen perhe ja taiteilija Hillerin boheemi pesue!”

Tuohelan väki syntyy puukolla, hiomapaperilla, liimalla ja mininauhoilla. Linjurikuskin Arttu-poika painaltaa kovaa keppihevosellaan.
Tuohelan väki syntyy puukolla, hiomapaperilla, liimalla ja mininauhoilla. Linjurikuskin Arttu-poika painaltaa kovaa keppihevosellaan. Kuva: Hanne Manelius

Leikki muuttuu taiteeksi

Aikanaan tytöt kasvoivat ulos nukkeleikeistä ja heidän ”puupääperheensä” jäivät vinttiin pölyttymään. Mutta veistelyn into iti yhä isoisässä, joka ei ole koskaan pitänyt itseään erityisen näppäränä kädentaidoissa.

”Huomasin vain istahtavani puuliiterin kupeeseen veistämään hahmoja itselleni”, arkkiatri muistelee. Kaarnatyyppejä alkoi syntyä aina kun sattui sopiva hetki.

”Päätin heti, ettei veistelyä pidä ottaa liian vakavas­ti. Sen pitää säilyä leikkimielisenä käsillä tekemisen ilona. Sellaisena se on pysynytkin, vaikka Tuohelan väki on sittemmin kulkenut näyttelyissä kotimaassa ja vieraillakin mailla.”

Leikistä alkanut kaarnaväki kasvoi lopulta kansantaiteeksi, tarkemmin sanottuna ITE-taiteeksi, joka tarkoittaa itse tehtyä elämää. Vaatimattomana herrasmiehenä arkkiatri itse tosin puhuu hahmoistaan lähinnä ”kaarnataiteen tapaisena harrastuksena”.

”Hahmoja syntyy suloisessa, luovassa joutilaisuudessa, pieninä pätkinä poutapäivinä. Jokaisella on oma tarinansa. Ne sisältävät palasia kaikesta, mitä olen 81 ikävuoteni aikana ehtinyt kokea.”

Ihminen kantaa toista

Kun Risto Pelkonen hioo kaarnasta esiin uutta hah­moa, hän ajattelee usein maailman menoa.

”Arkkiatrin roolissa on se hyvä puoli, että saa erilaisissa tehtävissä tutustua rakkaisiin kanssakulkijoihin eri puolilla Suomenmaata.”

Kohtaamisissa puhutaan paljon hyvästä elämästä eli ”kohtuullisesta toimeentulosta, joukkoon kuulumisesta, itseymmärryksestä ja keskinäisestä rakkau­desta”.

”Erityisesti lapset ja nuoret ovat tärkeintä, mistä Suomessa juuri nyt pitäisi puhua ja huolehtia. Mei­dän on pystyttävä turvaamaan lapsille riittävästi vanhempien aikaa ja rakkautta. Vain siten lapselle voi kasvaa terve itsetunto. Emmekä me oikein voi puhua hyvinvointivaltiosta, jos jätämme valtavan joukon nuoria vaille koulutusta, työtä ja tulevaisuuden toi­voa.”

Jos arkkiatri pystyisi, hän toisi Tuohelan kylästä lisää lämpöä, suvaitsevaisuutta ja yhteishenkeä tänne isojen ihmisten maailmaan.

”Meidän kaikkien tulisi toimia niin, että mahdolli­simman moni voisi saavuttaa hyvän elämän. Parhai­ten se toteutuu pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2013.

Metsäpalvelu

Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.