Hannu Hautalan mukaan erinomaisten luontokuvien taustalla on 80 prosenttia luonnon tuntemusta ja 20 prosenttia kuvaustekniikkaa – ”Ilman ennakkovalmisteluja arkojen kohteiden kuvaaminen olisi lähes mahdotonta”

Kuva: Arto Komulainen

Luonto on ollut Suomen tunnetuimmalle luontokuvaajalle Hannu Hautalalle sydämenasia lapsesta lähtien. Reilun kymmenen vanhana hän seurasi metsän elämää puuhun rakentamaltaan lavalta. Kaksitoistavuotiaana hän sai lintujen rengastusluvan.

Täytettyään 16 vuotta Hannu hankki marjanpoimintarahoilla ensimmäisen oman kameransa, Tsekkoslovakiassa valmistetun Pionýrin.

”Se ei kuitenkaan sopinut luontokuvien ottamiseen. Vaihdoin sen itäsaksalaiseen Lubitel-kameraan, joka maksoi 4 900 markkaa. Lähikuviin Lubitelin objektiivi ei tarkentunut, joten rakensin vanhoista silmälaseista kameraan lähilinssin”, Hautala kertoilee.

Varusmiespalveluksen jälkeinen pesti panssarivaunun kuljettajana puolustusvoimissa mahdollisti kunnollisen kuvauskaluston hankkimisen. Nuori mies otti vuosipalkkansa verran lainaa ja osti Exacta­-kameran ja siihen lintukuvaukseen sopivan Ennalyt 400 mm -kauko-objektiivin.

Muiden luontokuvaajien keskuudessa Hautala on arvostettu ja pidetty kollega. Kuva: Arto Komulainen

Katepillarikuskin pestin ja Vammalan-reissun jälkeen Hautala päätyi autonasentajaksi Seinäjoelle. Pohjanmaan lakeuksilla syntyi kuva parittelevista kotkista. Se valittiin vuonna 1973 Vuoden lehtikuvaksi.

”Meillä oli Luhdan Jorman kanssa kuvauspaikka suolla Perhon lähellä. Kuvauskojun kyhäsimme perunasäkeistä. Kotkille syötiksi tarkoitettua lehmänraa­toa kuskasimme rättisitikkani katolla, kun muutakaan kulkuneuvoa ei ollut. Jopi, kokenut suolla liikkuja, virnuili minun olevan kehnokuntoinen vetelys.”

”Minua pidettiin hieman outona raatojen rahtaaja­na, mutta ei se työ hukkaan mennyt. Kuva parittele­vista kotkista oli ensimmäinen maailmassa.”

Hautalan oppi-isä oli toimittaja ja luontokuvaaja Teuvo Suominen, jonka mukana hän pääsi kahden kuukauden kuvausreissulle Lappiin.

”Siellä me kuvattiin esimerkiksi Pallas-Ounastun­turin merikotkaa ja Pyhätunturilla kelossa pesivää maakotkaa. Se oli minulle luontokuvauksen korkeakoulu.”

Hannu Hautala kotipihallaan Kuusamossa. Kuva: Arto Komulainen

Pohjanmaalta 70-luvun alussa täysipäiväiseksi luontokuvaajaksi jättäytynyt Hautala muutti tuoreen vaimonsa Irman luokse Helsinkiin.

Pääkaupunkiseudun kuvausmahdollisuudet eivät Hautalaa miellyttäneet. 70-luvun lopulla tuli tarve muuttaa keskemmäs Suomea.

”Aloimme hakea asuinpaikkaa Savukosken ja Kuh­mon väliltä. Päädyimme Koillismaalle, Kuusamoon, jossa oli myös lentokenttä. Lentokone on ollut tar­peen, kun kuvia pitää lähettää pikaisesti.”

Mieluisimmat kuvauspaikkansa Hautala löysi Korouomasta, Riisitunturilta sekä Koillismaan met­sistä, soilta ja lammilta.

”Aluksi välttelin Oulangan kansallispuiston aluetta, mutta pikkuhiljaa sieltä alkoi löytyä mieluisia ku­vauskohteita. Loppujen lopuksi Oulankajoen laakso on ollut minulle paras paikka kuvata.”

Jokikanjonin jylhissä maisemissa hän on viettänyt ikimuistoisia hetkiä ja tallentanut kameraansa otok­sia, joita on arvostettu Suomessa ja maailmalla.

Posion Korouoma on yksi Hautalan suosikkipaikoista.

”Edesmennyt kuvaajaystäväni Urpo Häyrinen totesi, että Korouoma on Suomen hienoin kanjoni. Se on sopivan kokoinen, jylhät seinämät riittävän lähellä toisiaan.”

Siellä Hautala kuvasi yhden maineikkaista kotkaku­vistaan: maakotkaemon, joka tuo saalista pesälleen.

Hautalan kuvausreviiri on ollut noin sadan kilo­metrin säteellä Kuusamosta.

Vuonna 2007 paikkakunnan suuren pojan kunniak­si avattiin Kuusamon Matkailukeskus Karhuntassussa Hautalan nimeä kantava luontokuvakeskus, jossa on myös muiden kuvaajien vaihtuvia näyttelyitä.

”Metsissä olen kuvannut neljä viidesosaa kirjojeni kuvista. Vaeltaja en kuitenkaan ole, toisin kuin Luhdan Jopi.” Viime vuonna Luhdalta ilmestyi Vaeltajat­-niminen kirja tuntureitten eläimistä.

Poikavuosien luontoharrastuksesta on ollut suurta apua ammatissa. Lintujen käyttäytymisestä opitut asiat ovat olleet tarpeen, kun Hannu Hautala on lähestynyt niitä kameran kanssa.

Lonnonsuojelu on aihepiiri, jossa Hautala ei omien sanojensa mukaan halua hurskastella.

”Sielu kuitenkin on luonnonsuojelijan, sen voin vakuuttaa.”

Loistavien kuvien takana piilee valtaisa määrä tietoa luonnosta. Kun yrittää jutustella Hannun kanssa kuvausvälineistä ja -tekniikasta, puhe kääntyy nopeasti luontoon.

Itse hän sanoo, että erinomaisten luontokuvien taustalla on 80 prosenttia luonnon ja kuvauskohteen tuntemusta, 20 prosenttia kuvaustekniikkaa – ja päälle vielä ”kymmenen prosenttia hyvää onnea”.

”Kuvauksien ennakkovalmistelut ovat tärkeitä. Ilman niitä arkojen kohteiden kuvaaminen olisi lähes mahdotonta.”

Vaikka luontokuvaajan työ on ollut Hautalalle ihanneammatti, piilokojujen, syöttien ja kuvausvälineiden raahaaminen on raskasta hommaa.

”Luontokuvaaja on maastossa silloinkin, kun sataa räntää tai pakkanen paukkuu”, mies muistuttaa. Nykyisin hänen käyttämänsä kuvauspiilot ovat eristettyjä ja lämmitettäviä, niissä voi kuvata talvellakin paitahihasillaan.

”Toista oli 80-luvun alussa, kun kuvasin Kuukkelin maa -kirjani koskikaroja. Kyyhötin puoli päivää kosken partaalla kahdesta lakanasta kyhäämässäni piilossa 32 asteen pakkasessa. Nyt paleltuisin kuin russakka sellaisessa.”

Toisin kuin muut luontokuvaajat Hannu Hautala kuvaa edelleen filmille.

”Aikanaan kun digi tuli, vietin kaksi unetonta yötä. Sen jälkeen päätin, että istun mieluummin mettässä kannonnokassa ja mietin uusia kuva-aiheita kuin vietän aikaa tietokoneen näyttöruudun edessä.”

”Nyt olen jo niin vanha gubbe, että menen filmeineni hautaan saakka.”

Merkittävästä työstään Hannu Hautalalle myönnettiin viime itsenäisyyspäivänä Pro Finlandia-mitaIi. Hän pitää sitä kunnianosoituksena koko suomalaiselle luontokuvaukselle.

”Kiitokset täytyy antaa myös luontokuvista kiinnostuneelle yleisölle. Ilman heitä en olisi voinut tehdä yli viittäkymmentä luontokuvakirjaa.”

Omaa elämäntyötään Hautala luonnehtii tiedonjulkistamiseksi. Kirjastaan Kololinnut ja muut pökkelöpesijät hän sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1978. Tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnon vuoro oli vuonna 2012.

Muut kuvaajat arvostavat Hautalaa suuresti. Annetaan puheenvuoro lintukuvistaan tunnetulle, kansainvälisesti arvostetulle Markus Varesvuolle: ”Hannulla on palava halu ottaa hyviä luontokuvia, ja sitä hän on tehnyt vaivojaan säästämättä.”

Varesvuo kertoo, että Hautala on aina ollut valmis auttamaan kollegoitaan.

”Rehdisti ja pyyteettömästi hän on jakanut tietotaitoaan muille kuvaajille ja majoittanut ja ruokkinut lukuisat vieraat.”

Bunkkeriksi kutsumassaan arkistossa Hautalalla on noin miljoona luontokuvaa.

”Niistä on ollut hyvä tehdä julkaisuja.”

Tällä hetkellä hänellä on työn alla kirja palokärjestä. Onko palokärki sinun joutsenlaulusi?

”No ei, kun kirjankustantajat ahdistelevat edelleen. Äsken päätin tehdä kirjan elämäni kotkakokemuksista. Ensi heinäkuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun otin ensimmäisen kotkakuvani.”

Yleisesti tiedossa on se, että Hautala, 73, ei ole välttynyt sairauksilta. Vointinsa kyselyyn hän vastaa naurahtaen: ”Olen kuin omena: kaunis päältä, mutta mätä sisältä.”

Toisesta silmästä on mennyt näkö, toisessa on kaihi. Keuhkoissa on asbestia autokorjaamovuosien jäljiltä. Lonkissa on kulumia, lisäksi monta muutakin vaivaa. Kaikesta huolimatta mies haluaa mennä metsään, vaikka kamerat eivät aina mukana olisikaan.

”Vähän hitaammin ja vähän vähemmän”, Hautala toteaa. Nuoruuden innostus ei ole sammunut.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2015.