Ylenpalttinen kaskeaminen johti puupulaan ja herätti huolen metsien loppumisesta

Maineikas I. K. Inha ikuisti valokuvaansa kaskenviertoa Enossa 1890-luvulla. Kuva: I. K. Inha / Museoviraston kuvakokoelma

Kaskenpolttoa on perinteisesti pidetty suomalaisen maanviljelyksen vanhimpana muotona. Sitä on harjoitettu jo esihistoriallisena aikana. Kaskissa on viljelty ruista, ohraa, kauraa, hernettä, pellavaa, tattaria ja naurista.

Länsi-Suomessa jatkettiin kaskeamista jonkin verran peltoviljelyn ohessa, mutta asutuksen muututtua pysyvämmäksi siitä luovuttiin ja siirryttiin peltoviljelyyn. Sen sijaan Itä-Suomessa asutus oli vielä uudella ajallakin pitkään pääasiassa puolikiinteätä kaskiasutusta. Savossa ja Karjalassa kaskeaminen säilyi 1800-luvulle saakka pääasiallisena viljelystapana. (Museoviraston kuvassa otsikon yllä poltetaan kaskea Suojärven Moiseinvaaralla.)

Kaskeamistekniikoita on ollut useampia, ja niissä on tapahtunut kehitystä aikojen kuluessa. Maanmuokkaus on yleensä ollut kevyttä. On käytetty yksinkertaisia puisia kuokkia ja risuäkeitä mutta myös järeämpiä maanmuokkausvälineitä kuten kaskiauraa.

Kaskiviljelyllä on Suomessa ollut sekä alueellisesti että taloudellisesti suurempi merkitys kuin missään muualla. Vuosisatoja jatkunut kaskeaminen johtui siitä, että Suomi oli kokonaan metsien peitossa. Kun uudisasukas siirtyi uudelle seudulle, hänen oli raivattava metsä viljelystarkoitukseen.

Tämä kävi helpoimmin polttamalla metsä. Polttamisesta oli se hyöty, että palaneen puun tuhka lannoitti maata. Mitä paremmin puut paloivat, sitä enemmän saatiin tuhkaa ja maata pystyttiin muokkaamaan paremmin.

Kaskesta saatiin tavallisesti vain yksi tai pari viljasatoa. Tämän takia kaskenpolttajan oli jatkuvasti kaadettava tai valmistettava uutta kaskea. Uudisasukas joutui raivaamaan aina vain uusia kaskialoja ja jättämään syntyneet ahot oman onnensa nojaan.

Kesannolle jätettyä kaskimaata voitiin käyttää laitumena, ja sieltä saatiin luonnonheiniä ja kerppuja. Kaskeaminen myös paransi maan laatua. Polttaminen tuhosi kasvitauteja, ja lehtipuiden karike teki vuosien mittaan maan laadun yhä muhevammaksi.

Lassilan talon maalla kasketaan naurishalmetta varten. Kuva on Sonkajärven Vänninmäen kylästä. Kuva: Väinö Puurunen / Museoviraston kuvakokoelma

1600-luvun lopulta lähtien Ruotsin hallinto alkoi suhtautua kaskeamiseen karsaasti. Syynä oli pelko metsien loppumisesta ja huoli valtakunnan kaivostoiminnan ja rautateollisuuden hiilensaannista. Maaperä olisi tarvinnut polttojen välillä 30–40 vuotta puuston uudelleen kasvamiseen ja ravinnevarojen uusiutumista varten. Nyt kiertoaikaa jouduttiin supistamaan jopa 15 vuoteen. Ryöstöviljelyn seurauksena kaskista saadut sadot alkoivat olla peltojen tuottoa pienempiä.

Ylenpalttinen kaskeaminen oli paikoin johtanut siihen, ettei ”hirsiä, aidaksia eikä edes polttopuita” ollut saatavilla. Ilmapiiri oli otollinen kaskenpolton lopettamiseen.

Kaskiviljely oli vielä 1800-luvulla Itä-Suomessa niin laajaa ja suurimittaista, että se herätti yleistä huomiota. Käsitys metsien kohtalosta oli synkkä. Kaskiviljelyä harjoittavilla paikkakunnilla tuli puutetta keski-ikäisistä ja vanhemmista metsistä, joiden puita tarvittiin esimerkiksi rakentamiseen. Muutamilla paikkakunnilla jouduttiin hakemaan poltto- ja aitauspuutkin kymmenien kilometrien päästä.

Kaskeamisessa ensimmäinen tehtävä oli valita sopiva alue kaskettavaksi, koska eri kasvit vaativat tietyntyyppisen maan. Ruis viihtyi kuivilla rinteillä, ohra kosteammissa paikoissa. Lepikoissa viljeltiin usein naurista. Yleensä kaski ei ollut kovin suuri, kenties puolesta hehtaarista hehtaariin. Kooltaan se oli sellainen, että se pystyttiin viertämään päivässä tai kahdessa.

Lehti- ja sekametsiin soveltuva kaskityyppi tunnettiin rieskamaana. Nuori metsä kaadettiin ja poltettiin alkukesästä ja kylvettiin heti, joten satokin saatiin vielä samana vuonna. Kasvilajeina olivat ohra, tattari, pellava ja nauris. Satoja otettiin peräkkäin pari, minkä jälkeen kaskipelto jätettiin metsittymään.

Huhta eli huuhta sen sijaan tehtiin sankkaan kuusimetsään. Rungot kuorittiin, ja niiden annettiin kuivua vuoden tai pari. Vasta tämän jälkeen suoritettiin poltto ja kylvö. Sato saatiin kolmantena tai neljäntenä vuonna.

Vesurilla poistettiin nuoret vesat ja puiden alaoksat sekä kolottiin paksuimpien puiden kuorta. Puut kaadettiin sen suuntaisesti kuin kaski aiottiin viertää. Yleensä pyrittiin ottamaan huomioon myös tuulensuunta. Ainoastaan rinnepaikoissa kaski vierrettiin tuulen suunnasta riippumatta aina alamäkeen. Puut pyrittiin hakkaamaan mahdollisimman lyhyeen kantoon, koska pitkät kannot haittaisivat viertämistä.

Tämä kuva on otettu syyskuussa 2018 Iitissä Tornatorin kulotuksesta. Palo alkoi hyvin, mutta kostea maaperä hillitsi roihua. Savun täyttämä maisema vie kaskenpolttoaikojen tunnelmaan. Kuva: Sanne Katainen / VL-arkisto

Polttamisen ajankohta riippui paitsi säätilasta – sateista ja tuulista – myös kylvettävästä siemenestä. Esimerkiksi ohrakaski piti polttaa viimeistään kesäkuun alussa, nauriskaski juhannuksen tienoilla ja ruiskaski heinäkuussa.

Viimein roviot sytytettiin koko laidan pituudelta. Kun rovio oli roihunnut sen verran, että maankamara oli palanut tasaisesti parin sentin syvyydeltä, sitä siirrettiin viertokangella eteenpäin seuraavaan palamattomaan kohtaan. Viertämistä jatkettiin, kunnes koko kaskialue oli poltettu. Kaskenvierrossa olivat mukana niin miehet kuin naiset sekä nuoret että vanhat. Jotkut ovat arvelleet Savon saaneen nimensäkin kaskista kohoavien savupilvien mukaan.

Kun palo oli jäähtynyt, kylvettiin siemen tuhkaan. Pellava kylvettiin toukokuussa. Ohran kylvöaika oli kesäkuun alussa ja nauriin juhannuksen jälkeen, mutta ruis kylvettiin vasta heinäkuun lopulla tai elokuun alussa. Joskus saatettiin ”ryöstöviljellä” maata kylvämällä ohra ja ruis samaan aikaan. Elokuussa ohra korjattiin pois, mutta ruis oli vasta oraalla ja jäi talvehtimaan.

Sadonkorjuun aika oli elokuussa. Vilja leikattiin sirpillä, sidottiin lyhteiksi ja koottiin loppu kypsymään ja kuivumaan kuhilaille. Tämän jälkeen lyhteet vietiin riiheen kuivumaan ja puitavaksi.

Suomen itsenäisyyden alkuvuosina oltiin huolestuneita metsien hakkaamisesta piloille ja apua haettiin kaskeamisesta. Paras menetelmä näiden tukinhakkuuraiskioiden parantamiseksi on kaskeaminen, totesi Metsämies-lehti vuonna 1919:

Jos vielä otamme huomioon sen, mikä pitäisi olla pääasia, nim. metsän uudistuksen, emme voi muuta kuin myöntää, että järkiperäinen kaskiviljelys vielä nykyisenäkin kalliina aikana on taloudellisesti edullista ei ainoastaan nyt eläville, vaan tulevillekin sukupolville.

Kaskeamisessa ei enää ollut kyse viljan viljelystä vaan enemmänkin hävitettyjen metsien hoitamisesta ja saattamisesta kasvukuntoon.

Huhta Havumetsään tehty kaski, jossa puiden annettiin kuivua pystyyn useita vuosia ennen polttamista

Kaski Metsäisten alueiden alkukantainen maanviljelytekniikka

Viertäminen Palavan kasken tasoittaminen niin, että koko maahan saatiin tasainen tuhkakerros; viertäminen tapahtui yleensä puukangilla

Juha Hirvilammi (toim.): Varhainen viljely Suomessa (Suomen maatalousmuseo Sarka 2010)

Matti Peltonen, Eino Jutikkala, Anneli Mäkelä-Alitalo: Suomen maatalouden historia: 1. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle (SKS 2003)

Metsämies. Suomen metsänhoitoammattimiesyhdistyksen aikakauskirja. 1.1.1919, s. 69–74.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/19.