Jutut 19.05.2017

Jotakin uutta, jotakin vanhaa ja jotakin yllättävää tarjosi erämaa avioparille, joka lähti samoille vaelluspoluille kuin 30 vuotta aiemmin vastakihlautuneena.

”Hulluja olitte!” Näin napakkaan analyysiin päätyi perheemme nuoriso, kun sille selvisi, että vanhemmat olivat kihlautuneet 18-vuotiaina.

Jokin viisaus sentään iti umpirakastuneissakin. Tuoreena kihlaparina lähdimme Lappiin vaeltamaan ja katsomaan, mitä erämaa esiin kuorii. Jos selviytyisimme kahdestaan Koilliskairassa, uskaltaisi toisen kanssa ajatella elämänpituista matkaa.

”Vieläköhän laskeutuisimme tunturista yhdessä?” vitsailemme miehen kanssa, kun vaelluksen 30-vuotispäivä lähestyy.

Äkkiä idea kirkastuu: ”Uusitaan reissu!”

Vaimo määrää vauhdin

”Suolocˇielgi”, kyltti kertoo saameksi. Siis Saariselkä, Urho Kekkosen kansallispuisto ja elokuun alku. Kuten vuonna 1985. Kiilopään tunturikeskuksen parkkipaikalta polku vie tunturikoivikkoon. Vanamo kukkii, ja porovaadin jolkottelee varvikossa vasansa kanssa.

”Vanhoista varusteista on mukana vain nainen ja rinkka”, mies vitsailee.

Vastaan, että onneksi. Mieluummin puen ylleni vaelluskengät ja nykyajan nopeasti kuivuvat urheiluvaatteet kuin silloiset kumisaappaat ja puuvillavermeet. Kevyemmästä vaellusteltasta, makuupusseista ja retkimuonista puhumattakaan. Tai puhelimista. Silloin ei kännyköistä osattu edes unelmoida.

Alkuinnostuksessa jalka nousee keveästi, vaikka miehen rinkka painaa 24 kiloa ja omani 11. Taakanjako on herrasmiehen ratkaisu. Se on myös viisasta, jos aikoo kierrättää kairassa vaimoa, joka on hiukan jalkavaivainen, varmasti ylipainoinen eikä kovin hyväkuntoinen.

”Onneksi otin kävelysauvat”, puuskutan ensimmäisten nousujen jälkeen.

Sekin on puhuttu selväksi, että minä hitaampana määrään vauhdin eikä tauoista tingitä. Että emme ahnehdi kilometrejä, vaan luontoa ja yhteistä aikaa.

Tuija ja Harri Manneri / VL-arkisto
Muutaman viikon takainen kihlapari Saariselällä elokuussa 1985.

Kenkä alkaa irvistellä

Illalla teltassa summaamme päivän saldon. Kilometrejä 14 ja risat. Noin miljoona hyttystä ja polttiaista. Kolme rakkoa varpaissani. Yksi hajonnut älypuhelin, jonka pudotin lähteissä parkkipaikan asvalttiin. Ynnä kaksi risaa miesten vaelluskenkää.

”Mikä näitä kenkiä vaivaa?” mies manasi pitkin päivää. Kahluupaikalla se selvisi: kumpikin pohja irvistelee sisäsivulta.

Syy selviää vasta reissun jälkeen. Retkeilykaupan myyjä selittää laatukengänkin pohjan voivan aikanaan irrota täysin yllättäen. Pohjamateriaali on suunniteltava haurastuvaksi, jotta kenkä jossain vaiheessa kaatopaikalla hajoaisi. 

Mutta takaisin tunturiin. 

”Pystytäänkö näillä kengillä ja varpailla jatkamaan?” hätäilen.

”Syödään ja nukutaan ensin”, mies rauhoittelee. Aivan kuten kihlakesänä, kun jähmetyin vuolaan virran rannalle väittämään, etten pysty kahlaamaan. Etten osaa enkä uskalla. Vastarannalta mies jaksoi rohkaista, kunnes voitin itseni. Ja jaksaa edelleen.

Reitti vaihtuu, päämäärä pysyy

Nukahdan teltassa suutari silmissäni. Mies korjaa otsalampun valossa kenkiä monitoimityökalulla, rautalangalla ja liimalla, joka sattumalta tuli mukaan puhallettavan makuualustan paikkapakkauksessa.

Aamulla kuukkelikaksikko pyrähtää valvomaan puuronsyöntiämme. Ehkä nekin huomaavat, että uni valaisee mielen. 

Kengät on kursittu, varpaat laastaroitu, ja matka saa jatkua!

Saamme niskaamme tihkusadetta ja hyttysparvia, joita pakenemme ylemmäs tunturiin. Kahvitauko korkeuksissa on päivän paras hetki. Ei ketään missään, vain hiljaisuutta ja rauhaa. Iso lintu liitelee taivaalla. Olisikohan maakotka, kansallispuiston tunnus?

Siinä istuskellessa myönnämme, että kihlakesänä ei tästä kyllä kuljettu. Väärin arvasimme, kun reittiä suunnittelimme. 

Nuoruuden samoiluista on jäljellä vain pari varmaa faktaa vanhoissa valokuvissa: lähtö Kiilopäältä, käännös takaisin Luirojärveltä ja Sokosti-tunturilta.

”Mutta pääsee Luirolle tätäkin kautta”, naureskelemme. ”Eikös tämä sovi reissun ja parisuhdearjen symboliikkaan. Välillä suunnitelmat muuttuvat lennossa, mutta yhteinen päämäärä täytyy tietää.”

Toisen päivän saldon toteamme illalla edellisen kaksoseksi: viitisentoista kilometriä ja taas kengänpohjat irvistelevät. Nyt ulkosyrjiltä. Onneksi rautalankaa riittää.

”Ompelu sujuu yhä paremmin. Tekemällä oppii”, mies hymähtelee partioperheemme filosofiaa.

Tuija ja Harri Manneri / VL-arkisto
Elokuussa 2015, jolloin Tuija ja Harri Manneri tekivät nostalgiavaelluksensa, yhteistä aviomatkaa oli taivallettu jo 29 vuotta.

Tähän elämä kuljetti

”Tänään on vain lyhyt matka, kahdeksan kilometriä. Luirojärvi odottaa”, mies herättelee kolmanteen aamuun.

Viipyilemme tunturimaisemassa. On aikaa ja tilaa katsoa menneeseen ja miettiä tulevaa. Kevyt sade ropsauttelee, aurinkokin pilkahtaa. Ihmeesti kengät kestävät. Ilta päättyy puhdistukseen Luiron saunassa ja aalloissa. Olo on autuas.

Taivas ratkaisee neljännen päivän ohjelman. Kauniimpaa ja kirkkaampaa kesäsäätä ei voisi toivoa, joten kiipeämme Sokostin 718-metriselle huipulle. Reilun kymmenen kilometrin päiväretki ihan kuin kihlakesänä.

Loppunousun rakkakivikossa polut katoavat, joten keskityn valikoimaan turvallista jalansijaa. Mies heittäytyy hempeäksi ja kehuu minua sitkeydestä. Hän oli kuulemma pelännyt, miten fysiikkani maastossa kestää.

Huipulla otamme muistoksi valokuvia täsmälleen kuten 30 vuotta sitten. Samat kivenlohkareet, samat ihmiset, sama rinkka.

”Ei silloin osannut kuvitella, mitä elämä tuo. Tai että saapuisimme tähän taas, kolmen lapsen ja kolmen yhteisen vuosikymmenen jälkeen.”

Viritämme retkikeittimen kallionkoloon. Klisee ajan ja paikan katoamisesta muuttuu todeksi, kun tuuli suhisee korvissa ja horisontti häipyy kymmenien kilometrien päähän.

”Kuin maailman katolla istuisi”, mies miettii.

Lopulta Luiron sauna kutsuu paluumatkalle. Alhaalla järvi lepää tyynenä ilta-auringossa.

”Upea päivä”, kirjoitamme teltassa matkapäiväkirjaan kiitollisin mielin.

Tuija ja Harri Manneri / VL-arkisto
Sokostin huipulla tuuli, kun Tuija ja Harri kipusivat sinne kihlakesänään.

Voro vie herkut

Hiivatin jyrsijät! Täydellinen eilispäivä vaihtuu viidentenä aamuna karvaaseen pettymykseen. Jokin pieni ja terävähampainen on maiskuttanut yöllä reiän miehen retrorinkkaan, vaikka se oli ripustettu korkealle. Sinne meni valtaosa suklaista ja pähkinöistä.

”Totta kai hiiret ja myyrät viihtyvät ja lisääntyvät, kämppähän on niille buffetpöytä”, mietimme. Luiro on sitten nuoruutemme muuttunut kuin hollituvaksi, koko ajan väkeä tulee ja menee.

Paluumatkan ensimmäinen päivä ei huonosta alusta parane. Hukkaamme polun, suurpiirteinen karttamme ja maasto kun eivät täsmää. Kun polku löytyy, alkaa tasainen sade, ja pian vesi tirskuu kengissä. Unohdamme osan vessapaperista puskaan, joten loppumatka menee säännöstelyksi.

Päivällisellä perunamuusi ja kuivatusta porosta kehitelty käristys lämmittävät. 

Ajatus kypsyy myös ratkaisuun: kenkärisojen ja sateen vuoksi lyhennämme reissua vuorokaudella. Päätös tarkoittaa pidempää taivallusta tänään, joten vielä iltahämärissä liukastelemme märillä kallioilla Suomujoen rannoilla.

”Sama juttu viimeksi”, huomaamme. Nuorina unohduimme hillasuolle, joten pimeä yllätti louhikossa.

Silloin selvittiin, samoin selviydymme nyt. Pääsemme ehjinä Kotakönkään yli ja löydämme telttapaikan.

Tuija ja Harri Manneri / VL-arkisto
Sokostin huipulla yhdessä – 30 vuoden jälkeen.

Mieli kurottaa kotiin

”Huonosti nukuin”, tunnustan aamulla. ”Kun ei leirissä ollut ketään muita, kuuntelin joka rapinaa ja mietin, mikä peto meitä vaanii.”

”Samoin”, mies nauraa älyttömyyttämme.

Sateeton aamu piristää. Kuivattelemme tulilla housut ja kengät. Laskemme kartasta, että Kiilopäälle olisi 20 kilometrin loikka. Päiväkahvilla mies huomaa, että kengänpohjista alkavat nyt irrota myös kantapäät. Toivottavasti ne pysyvät mukana ilmastointiteipillä. 

Jätämme polut ja oikaisemme tunturihuippujen kautta. Vauhti kiihtyy, kun mieli kurottaa jo kotiin. Viimeisillä kilometreillä porot ilmestyvät taas saattajiksi.

Kaatosade repeää sillä siunaamalla, kun mies kääntää auton etelään. Tekstaan lähipiirille, että selvisimme tunturista turvallisesti. Kengät jalassa ja puolisot sovussa:

”Yhteinen matka jatkuu.”

Tuija ja Harri Manneri / VL-arkisto
Auringonlasku 30 vuoden takaa: iltarauha laskeutuu Luirojärvelle

Opittu kantapään kautta

  1. Vaeltaja marssii vatsallaan, ruokatauot on pidettävä ajallaan.
  2. Elokuussakin Lapissa on hyttysiä. Varmasti.
  3. Tuore kartta näyttää nykypolut.
  4. Oman puhelinoperaattorin kenttä voi erämaassa olla kehnompi kuin toisen operaattorin, mutta mukaan voi ostaa prepaid-liittymän.
  5. Joustava mieli on valttia, kun sää ja sattumukset yllättävät.
  6. Rakkoja, hiertymiä ja kolotuksia tulee, siksi hoitotaito ja -välineet mukaan.
  7. Sininen väri kartassa ei välttämättä tarkoita vettä todellisuudessa, joten juomapullo kannattaa täyttää aina tilaisuuden tullen.
  8. Kaikki varusteet on syytä tarkastaa ja testata ennen lähtöä.
  9. Kesällä vaellusteltta voittaa autiotuvan: vähemmän hyttysiä, muiden kulkijoiden kolinaa ja kuorsausta sekä aina tilaa. Teltta kannattaa opetella pystyttämään jo kotona.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/2016.