Jutut 29.06.2017

Luonnosta saatavien väriaineiden keruussa piilee käyttämättömiä mahdollisuuksia. Aarre lähti Ritu Kokkolan kanssa etsimään väriaineita metsästä.

Kuljemme tekstiilialan yrittäjän Ritu Kokkolan kanssa Tarvon saaressa Helsingin Munkkiniemessä. Kokkola on lähtenyt näyttämään, millaisia väriaineita metsä tarjoaa.

Väriaineita voi löytää puiden rungoista, kasvien juurista, varsista, lehdistä, kukista, marjoista, kävyistä ja sienistä.

”Kaikista värillisistä kasveista saa väriä, toisista enemmän kuin toisista.”

Kokkolan yhden naisen yritys Sirinä-design kauppaa käsitöitä, ekokankaita ja lankoja sekä järjestää kursseja. Kokkolan myymät tekstiilit on värjätty pääasiassa kasviväreillä, jotka on valmistettu viljellyistä kasveista Suomessa tai ulkomailla.

Kurssien keskiössä ovat suomalaisesta metsästä saatavat väriaineet.

”Yleensä käymme läpi ympäristöstä saatavat, värjäykseen soveltuvat kasvit, ja sitten laitamme ne pataan.”

Kielot jäävät maahan

Luonnonvärien lähteenä käytetään tuoretta tai kuivattua kasvi- tai sienimateriaalia, josta vapautuu keittoliuokseen lajille tyypillisiä väriaineita.

Värjääminen luonnonväreillä on yllätyksellistä, koska sävyä ei voi tietää tarkasti etukäteen. Jopa samalla kasvilajilla ja ohjeella värjätessä lopputulos saattaa eri värjäyskerroilla vaihdella. Väriaineiden pitoisuudet vaihtelevat kasvin eri osissa sekä saman kasvi- ja sienilajin eri yksilöiden välillä.

Rinteessä kasvaa kieloja (Convallaria majalis), mutta koriin ei vielä tule täytettä. Ritu Kokkola kerää kieloja vasta syksyllä, kun kasvin lehdet ovat lakastuneet. Niistä saa vaaleanruskeaa. Kielo ei ole värjäyksessä kovin riittoisa kasvi.

”Syksyllä survon kymmenen litran sangon täyteen mädäntyneitä kielonlehtiä, ja saan siitä väriä yhteen parinsadan gramman villavyyhtiin. Värjään kielonlehdillä vain muutaman vyyhdin, sillä en halua parturoida tätä paikkaa kokonaan.”

Värjärin, kuten kenen tahansa muunkin metsässä liikkujan, on tunnettava jokamiehenoikeudet. Puista ei saa viedä varpuja, oksia, juuria, tuohta, kuorta tai lehtiä ilman maanomistajan lupaa. Maahan pudonneita risuja, lehtiä, tuohta, kaarnaa, käpyjä ja pähkinöitä sen sijaan voi kerätä.

Rinteessä kasvaa kataja (Juniperus communis). Katajanmarjat määritellään biologisesti kävyiksi, mutta käytännössä ne mielletään marjoiksi ja on katsottu, että niiden kerääminen jokamiehenoikeudella on sallittua.

Ritu Kokkola kertoo, että tuoreista katajanmarjoista saa keltaista väriä, mutta hän laittaa marjat mieluummin keittoihin. Yrittäjä käyttää värjäämiseen mieluiten sellaisia kasveja tai kasvinosia, jotka eivät sovi ravinnoksi.

Maria Miklas
”Kiitä luontoa aina, kun otan siltä jotain”, sanoo tekstiilialan yrittäjä Ritu Kokkola.

Tarkkana hakkuilla

Ritu Kokkola ei ole itse metsänomistaja. Hän asuu ja kerää värikasveja Tarvossa, joka kuuluu Helsingin kaupungille. Saari on värjärin silmin kiinnostava paikka, koska siellä on monenlaisia kasvillisuusympäristöjä.

Värjäri on valppaana, kun metsässä tapahtuu muutoksia. Pari vuotta sitten saaressa kaadettiin paljon pihlajia.

”Menin kysymään suoraan, saanko ottaa pieniä määriä pihlajan kuorta parkitsemista varten.”

Kokkolalla on myös metsää omistavia ystäviä.

”Saan värikasveja myös silloin, kun heidän maillaan tehdään muutoksia. Kun yksi tuttava rakensi taloa ja hänen piti siirtää kiviä, sain sieltä kiventierajäkälää ruskeaa väriä varten.”

Värikasvien etsiminen lomittuu metsässä kävelyyn, metsän katseluun ja retkeilyyn.

”Itse katselen useimmiten puita!” Ritu Kokkola naurahtaa.

Katseet kohti koivuja

Kokkolaa kiinnostavat koivut (Betula), joiden kaikista osista saa väriä. Suomalaisessa värjäysperinteessä kirkkaimpia keltaisia on tuotettu nuorilla koivunlehdillä. Koivun kuoresta puolestaan saa vaaleanpunertavan ruskeaa.

Koivu on retkellämme vastaan tulevista värikasveista ensimmäinen, jossa nähdään kasvavia mahdollisuuksia liiketoimintaan. Koivun lehtien ja kuoren keräämistä on Suomessa kehitetty jo pitkälle, ja sen voi yhdistää metsänhoidollisiin töihin, kuten energiapuun korjuuseen tai taimikon hoitoon.

Lehtien riipimiseen on olemassa pari traktorikytkentäistä koelaitetta, joiden jatkokehittely on meneillään. Koivun lehtien ja kuoren keräämisestä on laadittu ohjeistuksia, jotka soveltuvat esimerkiksi raaka-aineen talteenottoon värjäystarkoitukseen.

Koivu kestää keräämisen vuosittain, mutta nuorista puista on suositeltavaa jättää osa lehdistä kasvamaan. Koivun lehtiä on parasta riipiä kaadetuista puista tai sellaisilta paikoilta, josta koivut aiotaan hävittää.

Maria Miklas
Kun taulakäävästä ottaa pillistön ja kuoren pois, saa esille säämiskää ja taulaa, joita on ennen käytetty sytytykseen.

Kääpiä kaatuneista puista

Koivuista löytyy myös kääpiä. Ritu Kokkola tietää kokemuksesta, että käävät ilmestyvät yleensä kaatuneisiin puihin ja että yhdessä koivunrungossa saattaa kasvaa eri kääpiä, kuten taulakääpää (Fomes fomentarius) ja pökkelökääpää (Piptoporus betulinus).

Käävät sopivat puuvillan, silkin ja villan värjäämiseen. Laajamittaiseen värintuotantoon niistä ei ole, sillä saatavuus vaihtelee ja käävät ovat hidaskasvuisia.

Käävät ovat sieniä, joten niitä saa poimia jokamiehenoikeuksin. Pahkamaista pakurikääpää (Inonotus obliquus) ei saa irrotettua käsivoimin, vaan tarvitaan työkaluja. Otteet saattavat vaurioittaa puuta, joten pakurikäävän keräämiseen tarvitaan maanomistajan lupa.

Mikäli Ritu Kokkola saa käsiinsä pakurin, hän valmistaa siitä useimmiten teetä, mutta joskus myös punaruskeaa väriä. Toisinaan Kokkolan putiikissa on tarjolla pakurilla värjättyä huopaa ja lankaa, joiden ruskeassa on samaa sävyä kuin puussa kasvavassa pakurissa.

Nyt Kokkola irrottaa kaatuneen koivun rungosta punaruskean värin lähteeksi taulakäävän.

Puiden kuoret ovat yleensäkin hyviä ruskean lähteitä: lepän (Alnus) kuoresta saa menetelmästä riippuen vaikkapa keltaisenruskeaa ja pajun (Salix) kuoresta punaruskeaa.

Punaisen jäljillä sienipaikalla

Ritu Kokkola tietää, että sienissä piilee valtavasti mahdollisuuksia. Sienet sisältävät lukuisia väriaineita, joiden pitoisuudet ja koostumus vaihtelevat.

”Aion ottaa sienet tarkempaan käsittelyyn, kun jään eläkkeelle.”

Esimerkiksi veriseitikistä (Cortinarius sanguineus) saadaan voimakkaita punaisia, jotka kestävät hyvin erilaisissa tekstiilimateriaaleissa. Veriseitikin itiöemät ilmestyvät metsään elo-syyskuussa. Sienen lakki on kirkkaan karmiininpunainen tai tummanpunainen ja jalka tummanpunainen.

”Veriseitikki kasvaa yleensä kuusikossa. Sientä on vaikea huomata, mutta kun löydän yhden, alan nähdä niitä ympärilläni vaikka kuinka paljon.”

Saavumme kuusikkoon, jossa on hiljattain tehty harvennus. Värjäri iloitsee siitä, että maahan pääsee nykyisin aiempaa enemmän valoa. Valo antaa odottaa paikalle värisieniä.

Verihelttaseitikillä (Cortinarius semisanguineus) värjäämäänsä lankaa Ritu Kokkola on myynyt suoraan yksittäisille asiakkaille. Verihelttaseitikin tunnistaa verenpunaisista lakin alapinnan heltoista. Sienen lakki on kanelinruskea ja jalka vaaleankeltainen. Jos värjäri erottelee lakit ja jalat toisistaan, hän saa sienestä eri värejä.

”Verihelttaseitikkiä olisi metsissä paljon enemmän kuin sitä nykyisin kerätään. Ja vaikka sieni on pienikokoinen, sen väripitoisuus on suuri.”

Maria Miklas
Nopeakasvuisen pajun kuori on käsityöläiselle tanniinin lähde. Ritu Kokkola kerää sitä maanomistajan luvalla etenkin keväisin värjäykseen ja kalannahan parkitsemiseen.

Hyöty irti hakkuutähteestä

Hakkuutähteet on kuljetettu pois kuusikosta, jossa seisomme. Ritu Kokkola kertoo käyneensä paikalla myös harvennuksen aikana. Hakkuutähdettä kerätessään värjäri tarvitsi maanomistajan luvan. Koska lupa heltisi, Kokkola sai kuusen kuoresta violetin sävyisen parkin kalannahalle.

Hakkuutähteissä nähdään mahdollisuuksia monipuoliseen tuotteistamiseen. Verkkokaupoissa on jo saatavilla jauhettua puun kuorta tai sahanpurua sekä väriaineeksi että puretteeksi.

Lankaa tai kangasta värjättäessä tarvitaan paitsi väriainetta myös puretetta. Lanka tai kangas puretetaan eli käsitellään puretusaineella, jotta väri tarttuisi ja pysyisi paremmin. Puretteet vaikuttavat osaltaan langan tai kankaan lopulliseen väriin ja niitä käytetään myös muuttamaan värin sävyä. Puretteina käytettävistä metallisuoloista esimerkiksi kuparisulfaatti vie sävyä vihreään, kun taas rautasulfaatti tummentaa ja aluna kirkastaa.

Metallisuolat voi korvata ekologisilla luonnonpuretteilla, jotka useimmiten tummentavat hieman sävyä. Ainakin koivun, männyn (Pinus sylvestris) ja kuusen (Picea abies) hakkuujäte sopii puretteeksi. Se sisältää runsaasti tanniineja, jotka edistävät värin kiinnittymistä kuituun, esimerkiksi puuvillaan.

Jos värjäri ei käytä lainkaan kemikaaleja, hän voi kompostoida kasvijätteen värjäyksen jälkeen.

Väriä ja puretetta pajusta

Laskeudumme rinnettä alaspäin, kuusikon laidalle, jossa kasvaa pajua. Siinä Ritu Kokkolaa kiinnostaa etenkin kuori. Pajun kuorella parkittaessa kalannahka saa punaruskean sävyn.

”Pidän parkitsemiskurssin keväisin, jolloin kuorta on helpompi irrottaa.”

Paju sopii sekä värjäykseen että puretteeksi. Juurista saa mustaa, kuoresta punaruskeaa ja lehdistä keltaista. Pajujen, kuten valkosalavan (Salix alba), kuoret sisältävät runsaasti tanniinia ja sopivat siksi puretteeksi.

Muita luonnonpuretteita voivat olla kasvit, joissa on luonnostaan alumiinia, oksaalihappoa, kalsiumia tai magnesiumia. Myös lehtivihreän käytöstä luonnonpuretteena on saatu hyviä tuloksia. Tutkimusta tosin tarvitaan vielä lisää.

Ritu Kokkola käyttää työssään pääasiassa luonnonpuretteita ja alunaa, jota pidetään metallipuretteista vähiten haitallisena.

”En koskaan käytä kuparia, mutta joskus vähän rautaa värin tummuutta parantamaan. Luonnonpuretteet kiinnostavat, koska niitä voi löytää läheltä.”

Kokkola kertoo, että esimerkiksi nokkosen (Urtica) lehdistä saa vihreää, joka kuitenkin haalistuu vähitellen käytössä. Nokkosella värjätessään Kokkola laittaa pataan myös oksaalihappoa ja tanniineja sisältävää raparperia, joka saa värin pysymään kankaassa paremmin.

Kiinnostus kasvanut

1800-luvun puoliväliin saakka luonnonvärit olivat ainoita värien lähteitä. Tämän jälkeen otettiin käyttöön synteettiset värit, ja luonnonvärien käyttö tyrehtyi vähitellen lähes olemattomiin.

Nyt luonnonväriaineiden suosio kasvaa uudelleen. Niitä käytetään elintarvikkeissa, kosmetiikassa ja tekstiileissä. Ritu Kokkolan mielestä luonnonvärit ovat synteettisiä turvallisempia sekä värjärille että asiakkaalle.

Värjäystapahtumassa mukana olevilla yhdisteillä, kuten flavonoideilla, on luonnossa monenlaisia tehtäviä. Ne puolustavat kasveja taudinaiheuttajia tai liiallista säteilyä vastaan. Samanlaista etua niistä saa ihminen, jos hän pukeutuu luonnonväriaineilla värjättyihin tekstiileihin. Luonnonväriaineet sitovat uv-säteilyä, jolloin sitä pääsee vähemmän iholle.

Pehmeät luonnonvärit myös miellyttävät silmää.

”Kaikki luonnosta saatavat värit sopivat keskenään yhteen”, Kokkola huomauttaa.

Maria Miklas
Nokkosesta saa ravinnon lisäksi vihreää sävyä villaan, paperia ja nokkoskuitua.