Keskisarja: Mielenvikaiset raidehankkeet suistavat Suomen raiteiltaan

MT Metsä|Historia ja perinne23.2.202205:55

Kolumni

Teemu Keskisarja

Vesa Rannikon toimittama kirja Kuolemanrata kertoo vuosien 1942–1944 hämmästyttävästä väylähankkeesta.

Saksa rakennutti kapearaiteisen, 178 kilometriä pitkän kenttäradan Hyrynsalmelta Kuusamoon. Ratapölkkyjä, pylväitä ynnä muita varten piti kaataa ja pätkiä yli miljoona puunrunkoa. Korkeuseroja, vesistöjä ja soita oli vastassa loputtomasti. Kaksi siltaa juntattiin paineilmavasaralla, melkein kaikki muu tapahtui lihasvoimalla.

Ulkomaalaisen orjatyövoiman kirveet ja sahat tuskin olivat yhtä ammattitaitoisesti teroitettuja kuin jätkillä rauhanajan savotoissa. Mutta valmista tuli alle kahdessa vuodessa.

Melkein asumattomaan selkoseen ilmaantui asemia, veturipajoja ja makasiineja. Sotilaille tehtiin myös urheilukenttiä, elokuvateattereita ja kylpylä. Vangeille oli piikkilankaa ja hirttomäntyjä. Ravinto, vaatteet ja asumukset olivat kamalat. Arviolta tuhat radanrakentajaa sai surmansa.

Junat veivät rintamalle muonaa, rehua ja ammuksia ja toivat pois haavoittuneita ja lomalaisia. Kaikkiaan yli 200 000 miehen vahvuisten Pohjois-Suomen saksalaisjoukkojen huollon kannalta kuolemanratahanke oli täysjärkinen. Tosin maailmansodan kokonaisuus muutti sen järjettömäksi. Syksyllä 1944 vetäytyvät saksalaiset joutuivat räjäyttelemään upouusia rakennelmiaan. Sittemmin suomalaiset repivät kiskot ja pölkyt irti ja luovuttivat ne sotakorvauksina Neuvosto­liitolle.

Ripeyttä sota-ajan äärioloissa on vaikea tajuta, kun katsoo Länsimetroa, joka on vuonna 2009 alkuunpantu ja nyt 21 kilometrin mittainen. Hinnasta eräs arvaus on kaksi miljardia euroa.

Mikä kestää ja maksaa? Verrattuna natsien 80 vuoden takaiseen rupeamaan ovat säät, etäisyydet ja maasto aivan helppoja. Infra on valmiina vieressä. Teknologiassa edut ovat äärettömät. Metron rakentajilla piisaa työrauhaa. Ei tarvitse pelätä aseellista vihollista, eipä juuri luonnonsuojelijoidenkaan rynnäköitä.

Sisältyvätkö julkisen liikenteen investointien ”ympäristövaikutuksiin” asemien kolossimaiset kauppakeskukset ja pilvenpiirtäjät? Ja niiden pystyttämiseen kuluvat kaikkea muuta kuin ekologiset ja hiilineutraalit raaka-aineet.

Kuolemanrata ei pitkällä aikavälillä häirinnyt pohjolan luontoa lainkaan. Vankiparkojen kaatamien puiden tilalle palasi korpi. Se peittää nyt 178 kilometrin linjauksen niin, ettei kiintopisteitä hevin löydä ilman sotahistorian asiantuntijaopasta.

2020-luvun Suomi hukkuu ylimääräiseen ei-kenenkään-velkarahaan. Johonkin se on tungettava. Muttei kuitenkaan maakuntien epämuodikkaiden rautateiden ylläpitoon.

”Raide-Jokerin” ja Tampereen raitiovaunujen kustannukset ovat mielenvikaiset. Vantaan ”pikaraitiotien” mitaksi kaavaillaan alle 20 kilometriä. Kustannusarvio: 393 miljoonaa euroa. Veronmaksajien käy vielä kateeksi kapearaiteista kenttärataa.

Elämä ei ole ikinä ilmaista. Numerot eivät ole vain numeroita. Joku terveydenhuollon asiantuntija hiljan sanoi, että hyväksyttävä hinta potilaan yhdestä laatupainotteisesta elinvuodesta on 50 000 euroa.

Olen huono matematiikassa. Toivon, että laskin väärin. Lukijat korjatkaa mahdollinen sekaannus nollissa.

Länsimetron hinta 2 000 000 000 euroa jaettuna laatupainotteisen elinvuoden hinnalla à 50 000 euroa = 40 000. Eli metro maksaa saman verran kuin 40 000 laatupainotteista elinvuotta.

Kuolemanradalla 1942–44 menehtyneistä tuhannesta pakkotyöläisestä huomioitakoon se, että heillä olisi ollut kurja elinajanodote myös kotiseuduillaan Saksassa, Puolassa ja Ukrainassa. Kuolemat eivät johtuneet Hyryn­salmi–Kuusamo-yhteyden tarpeesta vaan natsien ja koko sodan pahuudesta.

Kahdella miljardilla eurolla ei voi ostaa henkiä kuin kaupan hyllyltä, mutta saisi summalla kaikenmoista lastensairaalan teho-osastolle.

Mistä tämän päivän raideprojektit sikiävät? En tiedä. Syytäminen, haaskaaminen, jyrääminen ja kasaaminen eivät tosiasiassa helpota ihmisten liikkumista, eikä niin liene tarkoituskaan. Tulevat historioitsijat tutkikoot, oliko kulutususkontomme liikenteellisissä opinkappaleissa järkeä vai ei.

Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.