Pääkirjoitus: Silloin kun tarvitaan kaikkien panosta

Syksyllä 1943 Suomessa oli pulaa kaikesta, muun muassa tervasta. Valtioneuvosto laski, että voiteluaineiden raaka-aineeksi käytettävää tervaa tarvittaisiin ainakin 10 000 tonnia vuodessa, minkä vuoksi ”maahamme joudutaan käytännöllisesti katsoen alusta alkaen luomaan uusi tervateollisuus”.

”Moottoriajoneuvoliikenne tapahtuukin maassamme jo nykyisin yleisesti puu- tai puuhiilikaasuttimin varustetuilla ajoneuvoilla”, hallitus pohjusti lakiesitystään kotimaisten moottoripolttoaineiden ja voiteluaineiden sekä niiden raaka-aineiden valmistuksen ja käytön edistämisestä. Eduskunta sääti lain 15.10.1943.

Lakiesityksen valmisteluissa oli mukana isoisäni, maamieskoulun käynyt Toivo Ikonen (1891–1976), joka toimi jatkosodan aikana 2. maatalousministerinä, 2. kansanhuoltoministerinä sekä 2. kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä eli yritti parhaansa mukaan pitää väen leivässä, talot lämpiminä ja autot ja junat liikkeessä.

Kun lukee tuonaikaisia valtio­neuvoston pöytäkirjoja, ällistyy siitä, miten pienistä asioista hallituksessa keskusteltiin – korttiannoksista, siemenperunoista, häkäpöntöistä. Ne olivat muuttuneet suuriksi.

Hesan vaija sai elää vanhaksi. Yksi viimeisistä häneen liittyvistä muistoistani on teini-ikäisen nolostelu, kun saatoin vaijan takaisin kotiinsa ja hän kysyi junassa yhtenään, että ”männääk myö Rouhiallaa”. Tuhannen toimen mies oli ajatuksissaan palannut lapsuuteensa Jääsken Rouhialassa, menetetyssä Karjalassa.

Saman pitäjän etelälaidalta, Ahvolasta, lähti kolme kertaa evakkoon äitini, viimeisen kerran 16-vuotiaana 22.9.1944, kun Kannaksen sadosta oli korjattu nuorten tyttöjen ja ikämiesten voimin se, mitä pystyttiin.

Viime vuonna suunnittelimme Teemu Keskisarjan kanssa, että kun korona hellittää, järjestämme Aarteen lukijamatkan Viipuriin ja Kannaksen sotahistoriallisille paikoille. Kun Teemu lähetti uusimman kolumnitekstinsä ja vaihdoimme ajatuksia Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, hän totesi samalla, että Karjalan kunnaat ovat meiltä nyt iäksi tavoittamattomissa.

Toimittaja Tuija Manneri kertoo erinomaisessa artik­kelissaan jatkosodan mottitalkoista (Aarre 3/22, s. 50). Juttua lukies­saan kannattaa miettiä, millaisiin ponnisteluihin itse kykenisi tilanteessa, jossa kansakunta tarvitsee yhteis­henkeä ja jokaisen työpanosta.