Kolumnit 24.10.2017

”Ehkä visaisinta puussa on se, että se on kuin porkkana. Jos ei kasvutilaa ole, ei paksuutta tule, ei syötävää, ei seinäksi lyötävää”, kirjoittaa Juha Aaltoila.

Kyllä pitää olla visainen kasvi puun. Siis kaiken puun, ei vain kuksanteon värkiksi kituneen raidan juurivisan tai kiloittain puukkomestareille ja korusepille myytävän visakoivun.

Asia kävi selväksi kuluvan syksyn puheista ja kirjoituksista. Monenmoista on kuultu ja luettu. Yhtä mieltä ollaan vain puutaloista. Niissä puun hiili istuu pitkään ja tiukassa kuin muuan luonnontuote Junttilan tuvan seinässä, eivät karkaa hiilen oksidit ilmakehään.

Myös muut puun pitkiksi ajoiksi säilyttävät käyttömuodot ovat hyviä, korostavat tiedeväen julkilausumat. Parasta on puun käyttämättömyys eli hakkuun karttaminen.

Väki unohtaa sienet ja hyönteiset, jotka mieluusti hyödyntävät tiheyttään tai vanhuuttaan ränsistyvää metsää. Tuli, lumi ja myrsky auttavat, ja taas paha hiili etsii eläviä, nälkäisiä latvoja ja pääsyä kasvuisaan runkoon.

Ahne puukapitalisti keksii uusia tuotteita, meillä ja muualla. Ja siinä se visaisuus sitten on vastassa oitis.

Kun niihin puutaloihin on työstetty hirret, sahattu tukit laudoiksi tai sorvattu viiluiksi ja liimattu ne lujiksi kantaviksi rakenteiksi ja vielä sorvattu koivutukeista kauniit pinnat oviin ja ala-aulan kattoon, tähteenä on iso kasa haketta, purua, vajaaviilun suikaleita ja purilaita, kuortakin rekoittain.

Kuutiosta suomalaista tukkia tulee 475 litraa lankkua ja lautaa, 525 litraa haketta, purua ja kuorta.

Valtion ja keinottelijoiden nuorten metsien avohakkuilta tekemän pienen tukin luvut ovat surkeat: kuutio tukkia antaa 350 litraa rakennuspuuta, 650 litraa muuta. Olen samaa mieltä julkilausujien kanssa – ei ole järkeä kaataa nuorta metsää juuri kun sen arvokasvu ja kyky sitoa hiiltä lähestyvät huippuansa!

Ehkä visaisinta puussa on se, että se on kuin porkkana. Jos ei kasvutilaa ole, ei paksuutta tule, ei syötävää, ei seinäksi lyötävää.

Nuorten tiheiköiden harvennushakkuita tulisi lisätä rajusti. Jo 100 000 hehtaarin vuotuinen lisäys auttaisi. Hakkuut kasvaisivat 5–6 miljoonalla kuutiometrillä. Mahtuisi metso lentämään, mustikka saisi valonsa.

Metsäala voisi viedä mepit ja muun EU-väen retkelle sakean tiheikön läpi taiten harvennettuun nuoreen metsään. Kelpaisi sieltä Merja Kyllösen ja Sirpa Pietikäisenkin palata EU-vääntöihinsä havunraikkaan hapen avaamin aivoin.

Mutta taas tökkii! Selluahan siitä kuitupuusta keitetään, pikakäytön kautta jätteeksi! Latvoja, rankoja ja kuorta poltetaan lämmöksi, poltettaisiin tehokkaasti sähköksikin, jos tuulivoiman tuesta vaikkapa viidennes käännettäisiin sahoille chp-laitoksia nostamaan.

Mutta eikö sellun pulmalle kukaan voi mitään? Syysflunssan klunssi turskahtaa paperi­nästuukiin. Vaippa vaihdetaan kuivaan päivä­kodissa ja vuodeosastolla. Siitäkö tuo sellun kehno maine johtuu: ihmisen eritteiden imuri, sormen puhtaana pitävä pyyhe. Toivottavasti et lue tätä ruokapöydässä.

Ja miksei puruista ja hakkuutähteistä saisi tehdä arabiöljyn korvaavaa polttoainetta autoihin? Miksei sitä osaa kuoresta, joka ei kierrä mökin huussin alle tai viherrakentajille, saisi polttaa lämmöksi? Hiilelläkö pitää hölmöillä kuin Helsingin ja Saksan?

Sellussa voi piillä vastaus puun visaisuuden pulmiin. Sellusta voi tehdä kangasta todella ekologisesti verrattuna paljon vettä kuluttavaan puuvillan tuotantoon. Ei muuta kuin ottakaamme kankaat pitkäaikaiskäyttöön, nenä­liinoihin, vaippoihin, pyyhkeisiin. Taidanpa ostaa pesupulveritehtaan osakkeita.

Puun kulutus vähenisi rajusti, mutta sahan pihan hakevuori olisi korkea, alkaisi palaa ja taas karkaisi hiili ilmakehään. Tiheiköiden harvennuspuille ei olisi käyttöä. Kasvukilpailu tuhoaisi pienet puut, isot kärsisivät. Hiiltä pakenisi ilmaan kuin lahokuusikosta.

Vaan opimmeko me ja kiinalaiset kestorättikulttuuriin? Luulenpa, ettei ison maan kiihkeä kasvurytmi ja väen lentely elämysten etsinnässä jätä tuolle aikaa.

Sirpa ja Merja, puhdikkaita kun ovat, voisivat aloittaa omasta leipäpesästänsä ja järjestää asiat niin, ettei kerran kuussa sotketa sairasta ilmastoamme kuskaamalla mapit, mepit, virka­hovi ja lehdistö viikoksi Brysselistä Stras­bourgiin ja taas takaisin.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.