Juna meni jo, emme ehtineet kyytiin

Tunnelin päässä näkyy valoa: junan perävalot. Junassa matkustaa ilmastonmuutoksen hallinta. Me emme kyytiin ehtineet.

Apeaan johtopäätökseeni päädyin tutustumalla hiilenkäytön kasvunäkymiin energiantuotannossa, ikiroudan sulamiseen valtavilta alueilta Venäjällä, Kanadassa ja Alaskassa, ilouutisiin kiinalaisten turistien määrän kasvusta, 2 500 kilometriä kotoansa lentäneen autotestaajan sanoihin ”oman tiensä kulkijoille on tehokas urheilullinen vaihtoehto, todellinen ajonautinto ja mitkä äänet” sekä syys-marraskuun, ehkä joulu-tammikuunkin puroihin, jotka ovat reunojaan myöten täynnä humus­pitoista, ravinteikasta ja likaista vettä matkalla mereen.

Kato hei googlesta, jos et usko! Siperiassa Tjerskij´n kaupungin taloista joka viides on asumiskelvoton. Ikiroudan maalle rakennetulta kodilta suli pohja alta. Kultakuumeen ajoista kuuluisa, piskuinen Dawson City Kanadassa liki Alaskan rajaa kärsii samasta pulmasta.

Tölli siellä, torppa tuolla, mitä välii? No eipä muuta, mutta ikijään muuttuminen vedeksi vapauttaa hornamaiset määrät metaania ilmakehään. Metaani kuumentaa ilmastoa 20 kertaa hiilidioksidia tehokkaammin. Tiedemiehet tutkivat ongelmaa tosissaan, ja kello käy.

Kuvat ”humalaisista metsistä” eivät naurata. Kuusten latvat törröttävät mikä minnekin, kun ikijäästä tulee hikijäätä ja maamassat luisuvat juurten alta.

Sulamisjärvet kimaltelevat lentokoneessa istujan silmiin. Maahan on syntynyt suuria kraatereita, kun jääkerrostumat sulavat. Mammuttien luita tulee ikiroudan alta näkyviin merkiksi siitä, että muuttuihan ilmasto ennenkin.

Tätä näpytellessäni Balin lentokentät ovat kiinni tulivuorenpurkauksen takia. Historiasta löytyy esimerkkejä purkauksista, jotka ovat kylmentäneet pallomme kesättömäksi vuosiksi. Se olisi huono apu: noki leviäisi vuorten ja napojen jäätiköille nopeuttamaan sulamista ja merien pinnan nousua. Tämä tosin helpottaisi turistien tulevia matkavalintoja mutta vaikeuttaisi matkailutoimittajan eksoottisen matkailu–herkkuruoka -kohteen etsintää.

Golfvirran suunta muuttuu, ja ilmasto alkaa viiletä pohjoisessa. Tällaiset pilkki- ja hiihtoukkelin mieltäni ilahduttaneet otsikot ovat kadonneet.

Kukaties jokin muu ilmiö voi hillitä hornamaista muutoksen kierrettä? Ajatus viehättää eritoten siksi, että jokin totaalinen, nopeahko muutos antaisi meille lisäaikaa. Tai pakottaisi toimimaan. Pakko vain on kehno innovaattori.

Ydinvoimaa vastustavat tahot voisivat tutustua vaikkapa vihreiden ihannoiman Saksan malliin. Kivihiiltäkin pahemmin saastuttavaa ruskohiiltä poltetaan liki DDR:n aikojen tapaan. Uusiutuvan harvennuspuun, hakkuutähteen, tukin kuoren ja sahanpurun energiakäyttöä on lysti arvostella hiilen lämmittämästä toimituksesta.

Biotalous onkin trendikäs pilkan aihe, enkä ole nähnyt uutisia tuoreen puun poltosta muualla kuin Maaseudun Tulevaisuudessa.

Isossa lämpölaitoksessa saadaan tuoreen puun savukaasujen lämpö talteen, ja puun kulutus tuotettua lämpöyksikköä kohden supistuu rajusti verrattuna kuivan saati pari vuotta lahonneen puun käyttöön. Rahaa säästyy metsästä kotiin asti. Uutisvinkkinä kaikille: Tehkää juttu voimalasta! Kuinka tuoreen puun poltossa käy päästöille?

Maa- ja metsätalouden tuotannon sivuvirtojen hyödyntämistä kehitetään meillä ja muualla, ja uusia, hyviä ratkaisuja löytyy energiantuotantoon.

Entäpäs jos seuraava ilmastokokous pidettäisiin etänä? Kunkin maan edustajat ja journalistit istuisivat kameroiden ja isojen kuvaruutujen edessä kotimaassaan.

Kyllä nörtti tuonkin järjestää, mutta ihmisten esteiden lista on loputon, tuliaisista komeaan tuttuun tulkkiin, ulkomaanpäivärahoista ”tää on niin tärkeää, kansainvälistä” -tunnelmiin.

Suomi on pieni tekijä globaalisti mutta ylettömässä motorisoitumisessaan surkuhupaisa maa. Risu ja kuiva kaislakin jauhetaan koneella. Mönkijä vie, tuo ja kaatuu. Nuoren koulunkäynti traktorilla on lehtijutun aihe, 32 156 tykkäystä Facessa. Ja moottorimurheilumme on luku sinänsä. Tractor pullingista formuloihin, rallista extrememöyrintään. Ihan siis eilistä, tiätsä hei?

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.