Kolumnit 14.12.2017

”Taru seireeneistä perustuu epäilemättä oikeasti olemassa olevaan merieläimeen. Kyse ei kuitenkaan ole manaateista, dugongeista ja merilehmistä vaan suomalaisille paljon tutummasta lajista”, kirjoittaa Risto Isomäki.

Muinaisten kreikkalaisten tarustot kertovat seireeneistä, joiden mystinen ja lumoavan kaunis laulu houkutteli merimiehiä tuhoon. Esimerkiksi Odysseus käski miestensä pistää vahaa korviinsa, jotta he eivät olisi kuulleet seireenien laulua ja soutaneet karille. Itsensä hän kuitenkin sidotutti laivansa mastoon ilman korvatulppia, koska hän halusi päästä osalliseksi ylimaallisen kauniista konsertista.

Myöhempien aikojen tiedemiehet ovat nimenneet manaatit, dugongit ja sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän seireenieläimiksi – varmaankin olettaen, että tarut seireeneistä ja merenneidoista perustuivat juuri näihin eläimiin.  

Tiedemiehillä on ollut paha taipumus suhtautua alentuvasti merimiesten, kalastajien ja valaanpyytäjien kertomuksiin. Seireenitarun yhdistäminen merilehmiin on äärimmäinen esimerkki tästä. Sillä vaikka manaatit ja dugongit ovat muuten viehkoja otuksia, ne eivät tuota ääniä, joita ihminen voisi pitää lauluna.

Taru seireeneistä perustuu epäilemättä oikeasti olemassa olevaan merieläimeen. Kyse ei kuitenkaan ole manaateista, dugongeista ja merilehmistä vaan suomalaisille paljon tutummasta lajista. Taru seireeneistä on lähes varmasti saanut inspiraationsa harmaahylkeistä.

Jokainen, joka on joskus kuullut harmaahylkeiden laulua, ymmärtää, mitä tarkoitan.

Kun lähestyt laulavien hallien luotoa, on kuin korvasi alkaisivat soida oudolla tavalla. Ensin olet pitkään epävarma, kuuletko jotakin vai kuvitteletko vain. On kuin kuulisit merkillistä, juuri ja juuri erottuvaa, valittavaa mutta kaunista ääntä. Ääni voi olla todella häiritsevä, sillä vaikka luulet kuulevasi jotakin, voi mennä kauan aikaa, ennen kuin olet varma asiasta.  

Jos harmaahylkeiden laulu voi nykyäänkin tuottaa näin hämmentäviä kokemuksia, miten paljon arvoituksellisemmalta se onkaan kuulostanut antiikin kreikkalaisten korvissa?

Pytheas ja muut kreikkalaiset tutkimusmatkailijat purjehtivat laivoillaan Pohjanmerelle ja Itämerelle asti. Heidän on siis täytynyt kuulla myös harmaahylkeiden laulua.

He eivät kuitenkaan olleet lukeneet National Geographicia tai katselleet television luontodokumentteja, joten erityisesti sumussa tai sateessa heidän on ollut vielä paljon vaikeampi ymmärtää, mistä heidän korviinsa kantautuva salaperäinen laulu tulee.

Jos joku järjestäisi Maapallon hienoin luonnon­ääni -tyyppisen yleisökilpailun, äänestäisin voittajaksi harmaa­hylkeen laulua.

Harmaahylje on kiinnostavimpia olentoja, jotka jakavat tämän pienen planeetan kanssamme.
Kun turistit viedään hyljesafareille Viron hylkeensuojelualueille, on epäselvää, kuka itse asiassa viihdyttää ketäkin. Turistiveneen eteen voi kerääntyä parisataa nuorta hallia innokkaan uteliaaksi katsomoksi. Hylkeenpoikaset leikkivät eräänlaista uskallusleikkiä: ne uivat yksin, kaksin tai kolmisin turistiveneen luo ja kolmen tai neljän metrin päässä siitä sukeltavat äkkiä pakoon. Ne eivät yleensä tule tämän lähemmäksi ilmeisesti lähistöllä uiskentelevien äitihylkeiden kieltojen takia.

Suomessa hallit ovat paljon arempia, koska niitä ammutaan useammin, osin laillisesti mutta yhä useammin myös ilman lupaa.

Muutenkin ahtaalla olevien suomalaiskalastajien katkeruus halleja kohtaan on helppo ymmärtää. Toisaalta virolaiseen tapaan käyttäytyvät harmaahylkeet olisivat aikamoinen voimavara suomalaiselle luontomatkailulle.

Ratkeaisiko kiista, jos Suomen merialueet jaettaisiin vyöhykkeisiin, joista osa palvelisi ensi­sijaisesti kalastajien ja osa ensisijaisesti luontomatkailun ja virkistyskäytön tarpeita?

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.