Kolumnit 03.07.2017

”Vaikeimmin hahmottuva osa keskustelua liittyy siihen, miten paljon harvennuspuun energiakäyttöä olisi järkevää lisätä”, kirjoittaa Risto Isomäki.

Keskustelu Suomen biotaloustavoitteista ja ilmastosta jatkuu edelleen kuumana sekä Suomessa että Euroopan unionin foorumeilla. Yhteisymmärryksen löytäminen on osoittautunut yllättävänkin vaikeaksi. Aika ajoin vaikuttaa siltä kuin keskustelun osapuolet eläisivät rinnakkaisissa maailmankaikkeuksissa, joissa on hiukan erilaiset luonnonlait.

Joissakin asioissa ”ympäristöväen” ja ”metsä­väen” näkemykset ovat kuitenkin ehkä jo hiukan lähentyneet toisiaan.

Suurin piirtein kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että voisi olla järkevää kasvattaa tukkipuuta vähän pidemmällä kiertoajalla. Tällöin kaikkein arvokkaimman puun suhteellista osuutta tuotannosta voitaisiin vähitellen lisätä, mikä olisi hyödyllistä sekä ilmaston että kansan­talouden kannalta.

Myöskään latvabiomassan ja muiden hakkuutähteiden energiakäyttöön ei näyttäisi liittyvän kovin isoja ristiriitoja kantojen nostoa lukuun ottamatta. Kantojen nostoa ympäristöjärjestöt ovat kritisoineet voimakkaasti, ja tässä asiassa ne ovat epäilemättä aivan oikeassa.

Isot kannot säilyisivät maassa pitkään. Lisäksi monissa eri maissa tehtyjen tutkimusten perusteella alkaa näyttää siltä, että kantojen nosto pienentää merkittävästi myös pintamaan hiilivarastoa. Suomessa asiasta ei vielä ole pitkäaikaiseen seurantaan perustuvia tutkimustuloksia.

Vaikeimmin hahmottuva osa keskustelua liittyy siihen, miten paljon harvennuspuun energiakäyttöä olisi järkevää lisätä. Tämä asiakokonaisuus on hankalin, koska muuttujia on eniten.

Laskuihin vaikuttaa muun muassa se, millaista energiaa harvennuspuu korvaa. Maakaasusta niin suuri osa näyttäisi uusien tutkimuksien mukaan vapautuvan alkutuotanto-, siirto- ja loppukäyttövaiheissa metaanina ilmaan, että sen korvaaminen bioenergialla on ilmaston näkökulmasta todennäköisesti aina järkevää.

Myös öljyn ja kivihiilen alkutuotanto aiheuttaa päästöjä, joita ei aina muisteta ottaa huomioon laskelmissa, mutta ne eivät ole ollenkaan yhtä merkittäviä.

Se, millä tavoin puu käytetään energiaksi, vaikuttaa johtopäätöksiin. Kun puuta poltetaan pelletteinä tai halkoina hyvin suunnitellussa takkauunissa, 90 prosenttia sen energiasisällöstä menee hyötykäyttöön. Puun poltto sähkön ja lämmön yhteistuotanto­laitoksissa on lähes yhtä tehokasta.

Biopolttoaineiden valmistus puusta on sen sijaan jo monimutkaisempi asia, koska tuotantoprosessi hukkaa ison osan puun energiasisällöstä. Toisaalta biopolttoaineitakin pitää tuottaa jossakin.

Laskujen lopputulos riippuu myös käytetystä ajallisesta perspektiivistä. Pitemmällä aikavälillä maksimaalisen hehtaarikohtaisen hiilivaraston saavuttaminen edellyttää metsän voimakasta harventamista. Isoimmat kuutiomäärät löytyvät aina metsistä, joilla on vain 150–450 isoa runkoa hehtaarilla. Vanheneva metsä alkaa pikkuhiljaa harventaa itse itseään, vaikka sitä ei hakattaisi.

Jos ilmasto-ongelmat halutaan ratkaista 20 tai 30 vuoden aikana, harvennuspuun jättäminen metsään saattaa pitää vähän enemmän hiilidioksidia poissa ilmasta kuin puun energiakäyttö, koska myös kaadettujen puiden juuret alkavat lahota.

Sen sijaan 50 tai 100 vuoden aikavälillä perspektiivi on jo kovin toisenlainen, koska voimakkaasti harvennettu metsä tuottaa lopulta suuremman hiilivaraston ja harvennuspuu on korvannut fossiilisia polttoaineita eikä lahonnut metsässä.

Yksinkertaista totuutta asiasta ei siis ole olemassa. Mitä tarkempia EU:n direktiivien analyysit ovat ja mitä useampia erilaisia tilanteita ne ottavat huomioon, sitä hyödyllisempiä niistä ilmaston kannalta tulee.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.