Kolumnit 03.07.2017

”Nyt on meno holtitonta. Metsään sijoittavat rahastot ja valtio avohakkaavat nuoria metsiä juuri, kun puuston kyky sitoa hiiltä ja tuottaa arvopuuta kiihtyy kohti huippuaan”, kirjoittaa Juha Aaltoila.

Kreikkalaisen mytologian kykloopit ovat astuneet aikaamme. Havaitsin tämän hakkuiden lisäämisen seurauksia koskevista keskusteluista toukokuussa.

Pahimmillaan juupas–eipäs -kirjoitusten yksisilmäisyys paljasti kirjoittajan tietopohjan kapeuden ja ajallemme tutun oikeassa olemisen autuuden. Kykloopit niputtivat metsien lisääntyvät hakkuut joko hyviksi tai pahoiksi erittelemättä hakkuun kohteita.

Mutta hyvä kun puhutaan. Jankattiinhan pitkään sitäkin, muuttuuko ilmasto vai ei. Nyt kysytään vain, kuka tai mikä kääntäisi Trumpin pään.

Metsiensä hoidon mallikkuutta ylistävä Suomi jättää valtavat alat nuoria metsiään heitteille. Laiminlyönnit työllistävät lumen, tuulen, lahottajat ja hyönteiset puunkorjuuseen. Kasvutilan puutteessa riutuva hontelo puu ei päädy talon seinäksi vaan hiilipäästöksi.

Metsänviljelyyn tähtäävät hakkuut ovat harvennuksia monitahoisempi asia. Vanha kuusikko voi lahota enemmän kuin kasvaa. Hiekkakankaan ikipetäjikkö hilloaa hiiltä juurista latvasilmuun, tosin sitä hitaammin, mitä vanhempi puu on.

Tein metsätaloussuunnitelmia 1970-­luvulla Uudellamaalla. Tuo aika oli ihana vanhan metsän ystävälle. Nurmijärvellä metsänhoitoyhdistyksen hallitus päivitteli ison tilan viljelijän kolmen hehtaarin avohakkuuta tyyliin ”onkohan hänellä taloudellisia vaikeuksia”. Pellon tuli elättää osaajansa. Metsä oli viljelijän pankki, nostoja ei tehty, puumarkka poiki pahimmillaan miinuskorkoa.

Sain perustettua nuorten isäntien kanssa Aleksis Kiven synnyinkylään Palojoelle metsä­yhteistyöalueen. Suunnittelija mittasi kylän puustojen keskitilavuudeksi yli 180 kuutiometriä hehtaarille.

Tilakohtaisten suunnitelmien teko oli hankalaa, koska mahdollisuuksia harvennushakkuisiin ei juuri ollut. Kuusi oli valtapuu, usein laho, heikko kasvultansa. Avohakkuiden osuus hakkuuesityksissä järkytti monia metsänomistajia. Samoin se, että hakkuuehdotus usein ylitti metsän kasvun.

Moni aloitti avohakkuut ja istutukset. Lähtökohta oli vaikea mutta toki loistelias verrattuna siihen, että pääosa metsistä olisi ollut aukkoa ja vesakkoa.

Metsät jaoteltiin kehitysluokkiin. Tavoite oli, että metsäalasta olisi taimikoita 25, nuoria ja varttuneita kasvatusmetsiä kumpiakin 30, uudistuskypsiä metsiä 15 ja vajaatuottoisia tietysti nolla prosenttia. Moiselle tavoitteelle naureksitaankin nyt, mutta nostan asian hiili­keskusteluun.

Nuoret ja varttuneet kasvatusmetsät sitovat, jos niitä joku oikea-aikaisesti hoitaa, valtavalla teholla hiilidioksidia ilmasta. Kasvatusmetsien 20–70-vuotiaat puustot tuottavat maan keski- ja eteläosissa vuodessa 10–30 kuutiometriä puuta hehtaarille.

Esimerkiksi yhteismetsissä ja valtion mailla 1950-luvulla metsät olivat vanhoja, hakkuukypsiä tai tukin poiminnalla pilattuja vajaatuottoisia metsiä.

Nykyään on toisin. Taiten hoidetut puustot ovat antaneet hiilinieluiksi varttuessaan paljon työtä, tuloja ja puuta jalostukseen niin, että erikoisimpia paikkoja metsistä on voitu suojella omin päin ja varoin.

Kasvatusmetsien lannoitukset, esimerkiksi 100 000 hehtaaria vuodessa, parantaisivat metsätalouden kannattavuutta rajusti, hiilen sidonta tehostuisi ja monimuotoisuuden suojelun mahdollisuudet kohenisivat.

Mutta ei, hoitorästit iskevät kintuille. Tuottoisaksi koettua ja tutkittua lannoitusta on tarjolla ani harvoille metsänomistajille.

Yksityismetsälaki asetti aikanaan ikä- ja järeysrajat puuston uudistamiselle. Laissa oli kestävyyttä, talonpoikaista juurevuutta.

Yksittäiset riidat näkyivät ja kuuluivat, valta­osa pulmista ratkesi keskustellen. Laki sääti hakkuuoikeuden omistajalle tiukan vastuun. Metsäyhtiö maksoi kiltisti taimet ja metsän­viljelyn, jos oli sotkenut ylispuiden alle syntyneen taimikon.

Nyt on meno holtitonta. Metsään sijoittavat rahastot ja valtio avohakkaavat nuoria metsiä juuri, kun puuston kyky sitoa hiiltä ja tuottaa arvopuuta kiihtyy kohti huippuaan.

Metsälain pehmeyden suremisen lopetin, kun kuulin äsken korkealta lainvalvojalta, ettei lakia enää käytännössä valvota muualla kuin metsälain 10. pykälän luontokohteilla.

Puun tuottamisen ja hiilen sitomisen kannalta hyvään suuntaan saatu kehitys uhkaa katketa valtiovallan ja kasinometsätalouden kyklooppien ahneuteen.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.