Kolumnit 27.03.2017

Lumi on yhä tärkeä elementti puunkuljetuksessa, kirjoittaa Juha Aaltoila.

Lumi lumoaa, lunta kirotaan, lumi saa uusia ulottuvuuksia, kun ilmasto muuttuu ja väki ahtautuu cityihin.

Minulle lumi on iso ilonaihe. 50-luvulla rakensin kaverieni kanssa lumesta hyppyreitä. Vahvin oli Antti Hyvärinen, kaikille löytyi sankarinimi. Suksi kasvoi jalan osaksi. Pehmeä pakkaslumi piti matikka-­avantoni sulina; vaaleat keot kertoivat yksi­värisessä illassa pyytöjen paikat kokijalle.

Hiihto ja mäenlasku tekivät lumen monet olomuodot tutuiksi. Lakaisimme Kotivaaran hyppyrin ylämäen laduilta kuusenhavuilla pois siiettä, kuivaa, pieni- ja teräväkiteistä lunta, joka söi sukselta luiston. Siide-sanan löysin netistä lumen synonyymiksi vain meänkielen sanakirjasta. Sana oli tuttu Lapin hevosmiehille ja hiihtäjille.

Isäni muisteli hevosmiesten noituneen savotoilla Huotarin siiettä. Mistä mahtoi tulla tuo nimitys? Oliko Huotarin reen kuormauksen aikana satanut siide lukinnut kulkupelin paikoilleen? Oliko Huotari-niminen luutamies nukkunut pommiin ja jättänyt lakaisematta kuivan lumen jäisiltä reen raiteilta? Tietääkö joku selityksen?

Lumi mahdollisti vaurastumisen pitkään 50-luvulle asti. Hevostien raiteet jäädytettiin, reen jalasten leveys ja jalasten väli oli tarkoin määrätty.

Mies ajeli apupojan kanssa yöllä pasareellä reitit metsästä uittovedelle. Isosta puu­säiliöstä, pasasta, valuva vesi jäädytti reen raiteet aamuksi, kun hevosmies ryhtyi työhönsä. Jään ja jalaksen välinen pieni kitka mahdollisti valtavat kuormat.

Kymmenet tuhannet pienviljelijät ja hevoset saivat hyvät hankkeet talveksi puunajoista.
 
Diesel syrjäytti kauran, pyörä jalaksen. Lumi on silti yhä tärkeä elementti puunkuljetuksessa. Lumi ja jää suojaavat maata ja juuria. Nevojen takaa ja saarista voi ajaa puuta vain 3–4 kuukauden ajan. Insinööri Talvi tekee pitkiä siltoja.

Moni on pettynyt kesyihin, lyhyisiin nyky­talviin. Yritys jäädyttää ajoväylä yli veden tai suon on sulanut ennen aikojaan lämpöennätykseen. Talveen liikaa luottaneen savotoijan puut pilaantuvat. Asia on stressannut metsämiehiä iät ajat. Autot ovat ajaneet puita kuin kilpaa pois kevätauringon kasvavan mahdin alta.

Lumi suojaa luomakuntaa monipuolisesti kylmältä. Riekko ja teeri yöpyvät pehmeissä lumikiepeissänsä, myyrän olo on auvoisa, taimikon omistajan ei. Ja onneton on jänis, jos ei pitäjässä ole tammikuussakaan lunta kuin hiihtohissin hinauspiirissä.

Viime suvena olivat metsät sinisenään mustikkaa. Keräilin puolitoista hehtoa, tapuli tuulettui, reidet ja selkä saivat kuria, kieli lepäsi. Vain yhteen juttukaveriin törmäsin Uudenmaan ”saloilla”.

Kuinkahan mustikka nyt voi? Vailla lumen suojaa isoissa lämpötilanvaihteluissa kärvistelleet varvut ruskehtavat ikävästi. Aina on silti marja löytynyt, ja kiva niitä on etsiä.

Urbaani aika viskoo uusia, absurdeja sävyjä lumeen. Jokunen talvi sitten katselin Vantaan suun likellä, kun pitkäpuominen kaivinkone hämmensi autojen ajamat lumet osaksi Itämerta. Samaan vatkuliin menivät koirien jätökset, happohissin hyppäyttämät pizzanroippeet, muoviroskaa monimuotoisuudeksi asti.

Iso hinaaja ajoi parin kilometrin päässä ympyrää lumen pudotuspaikalla, ettei sotku hyydy vuoreksi ja silmän riesaksi.

Espoo osti äsken ison koneen, joka sulattaa avo-ojiin ja hulevesiksi 300 kuormaa lunta 8 000 litralla polttoöljyä yhdessä vuorokaudessa. Soma on sellaisilla koneilla tehdä lumi­töitä rakenteeltaan tiivistyvän metropolin sokkeloissa.

Kuka tutkii, mitä ja minkä verran citylumen mukana mereen huuhtoutuu?

Nyt voi minut tunteva lukija pelästyä ja kysyä, onko Koltta kipeä. Eikö sanaakaan metsän­hoidon rästeistä?

Märät runsaat lumisateet yleistyvät. Lumi harventaa ylitiheydessä riukuuntunutta männikköä tunarin ottein. Ytimennävertäjät lisääntyvät, riehuvat seuraavaan lumituhoon asti, sitäkin seuraavaan.

Tervasrosokin kiusaa pohjoisen männiköitä. Ruotsiin rantautunut uusi männyn tuhosienikö tästä enää puuttuu?

Myöhästynyt ensiharvennus ei auta, päin­vastoin: raa´assa kasvukisassa honteloitunut latva on kauan altis lumen murrolle. Painajainen seuraa toista. Pinta-alaa ikävälle ilmiölle riittää, sillä ensiharvennuksia on rästissä jo noin 800 000 hehtaaria.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.