Kolumnit 23.05.2017

”Jos suomalaiset metsäfirmat haluavat edistää ilmastonmuutoksen torjuntaa eivätkä ilmaston­muutosta, niiden täytyy Indonesiassa tehdä U-käännös”, kirjoittaa Risto Isomäki.

Indonesian metsäministeri Siti Nurbaya ja Suomen senhetkinen maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen allekirjoittivat huhtikuussa metsiin liittyvän yhteistyö­sopimuksen.

Uutiset kertoivat markkinoiden avaamisesta suomalaiselle metsäosaamiselle ja Indonesian hiilipäästöjen vähentämisestä suomalaisen asiantuntemuksen avulla.

Indonesian hiilipäästöt ovat maailman kolmanneksi suurimmat, eri arvioiden mukaan 500–800 miljoonaa tonnia vuodessa. Suurin osa hiilipäästöistä johtuu suosademetsien raivaamisesta pelloiksi tai puuplantaaseiksi.

Indonesiassa on hyvin laajoja ohuen turvekerroksen peittämiä alueita. Suurin osa turpeesta on kuitenkin suosademetsissä eli niin sanotuissa turvemassiiveissa.

Suosademetsät ovat erittäin loivasti ylöspäin viettäviä laajoja, metsäisiä kukkuloita. Ne ovat muodostuneet turpeesta. Orgaaninen aines hajoaa hitaimmin metsän sydämessä eli alueilla, joilla maaperä on happamin. Turvetta voi turvekuvun keskellä olla jopa 23 metriä, mutta kerrostumat ohenevat reunoja kohti.

Indonesian suosademetsissä on paikoin jopa 20 000 tonnia hiiltä hehtaarilla. Niiden jäljellä oleva hiilivarasto on arvioitu 65 miljardiksi tonniksi, mikä vastaa ihmiskunnan kuuden vuoden päästöjä.

Toisin kuin Suomessa trooppinen turve ei ole rahkasammalien vaan puiden muodostamaa. Se on syntynyt puiden tuottamasta maanpäällisestä ja maanalaisesta karikkeesta eli lehdistä, juurista ja hienojuurista.

Jos suosademetsän puut kaadetaan, turve­kerros altistuu tropiikin kovalle auringonpaisteelle. Se kuivuu ja alkaa hajota kiihtyvällä nopeudella.

Ongelma pahenee, jos suosademetsä ojitetaan pelloksi tai sellua tai palmuöljyä tuottavaksi plantaasiksi. Tutkimuksien mukaan puuplantaaseiksi ojitetut turvemaat menettävät vuosittain 15–28 tonnia hiiltä hehtaaria kohti vuodessa maaperän kuivumisen ja lämpenemisen takia, pelloiksi raivatut alueet jopa 40 tonnia.

Kuivina vuosina syttyy myös paljon turvepaloja, jotka voivat polttaa kerralla pari metriä turvetta. Vuosina 1997–1998 Indonesian turvepalot tuottivat jonkin aikaa noin 30 prosenttia koko ihmiskunnan hiilipäästöistä.

Indonesian suosademetsissä olisi mahdollista harjoittaa myös ekologisesti kestävää metsätaloutta, niin kuin suosademetsiä ympäröivät kyläyhteisöt aikoinaan tuhansien vuosien ajan tekivät.

Oleellisinta on käyttää jatkuvan kasvatuksen menetelmiä. Jos metsästä korjataan sopivin välein sopiva määrä riittävän suuriksi kasvaneita tukkipuita mutta kaikkea puustoa ei koskaan kaadeta kerralla, turpeen pinta pysyy varjossa eikä turve ala hajota hiilidioksidiksi.

Tukkeja ei myöskään saisi uittaa pois soille kaivettavia kanavia pitkin, vaan soille pitäisi jälleen alkaa rakentaa perinteisiä kapula- tai poikkiteitä, niin kuin Suomessakin ennen tehtiin. Eikä suosademetsiä tietenkään saisi ojittaa plantaaseiksi tai pelloiksi.

Jatkuvaan kasvatukseen perustuva metsä­talous kykenisi tuottamaan huomattavia määriä arvokasta trooppista tukkipuuta ilman, että suosademetsä muuttuu hiilinielusta merkittäväksi hiilipäästöjen lähteeksi.

Tällaisen muutoksen edistäminen Suomen metsäprojektien kautta olisi suuri palvelus ihmis­kunnalle.

Ongelmana on kuitenkin se, että Pöyry Oyj ja muut suomalaiset metsäalan konsultti­yritykset ovat tähän asti suositelleet Indonesialle juuri selluplantaasien perustamista ja avohakkuita, eivät jatkuvaa kasvatusta ja perinteisiä poikkiteitä.

Jos suomalaiset metsäfirmat haluavat edistää ilmastonmuutoksen torjuntaa eivätkä ilmaston­muutosta, niiden täytyy Indonesiassa tehdä U-käännös.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.