Kolumnit 23.05.2017

”Jos villisian kanssa käy meillä kuten Ruotsissa, sorkkariistan kannat karkaavat sietämättömiksi”, kirjoittaa Juha Aaltoila.

Metsästäjien suojelupyhimykselle Hubertukselle koittavat hikiset ajat. Riistamailla kauan jatkunut sorkkaeläinten suosiminen johtaa vinoumiin, joita jahtikansan ulkopuolinen väki ei enää välttämättä siedä. Suomessa hirvikannan tiheydestä on tapeltu 1970-luvulta lähtien. Valtakunnan leipälaji, puun tuottaminen jalostettavaksi vientiin, on väistänyt pienen väestönosan harrastusta.

Metsänhoitoklubin esitelmätilaisuudessa näin tuoreen karttaparin maamme taimikoiden puulajivaltaisuudesta. Kuusikoiden osuuden räjähdysmäinen nousu yllätti tutkijankin. Syömäkorkean männyn ja koivun vähyys ajaa hirviä kuusia kuorimaan. Ilmiö kärjistyy Ruotsissa, jossa hirviä on nääntynyt nälkään kovina lumitalvina. Hirvikannan hyvinvointia mittaava vasapaino on laskenut paikoin hälyttävästi.

Ilmasto lämpenee, ja metsäkauris leviää pohjoiseen. Villisika tulee myös, tapansa mukaan kovalla vauhdilla ja tohkeella. Ruotsin metsästäjät ampuivat vuonna 2006 noin 20 000 villisikaa, vuonna 2015 liki sata tuhatta. Auto ja sika törmäsivät vastaavina vuosina 1 020 ja 4 229 kertaa. Auto ja riistaeläin kolaroivat Ruotsissa viime vuonna 58 579 kertaa, liki seitsemän rysäyksen tuntitahtiin.

Suomessa puuntuottajaparka on istuttanut jo kauan kaiken kokemuksen, tutkimuksen ja talousjärjen vastaisesti kuusta lahoamaan lahon kuusikon tilalle sekä liian karuille maille kitumaan. Noin miljoonalla hehtaarilla männyn ja koivun taimikoita on tuhoja. Vuokravastikkeeton erästäjä virkistyy villilihan korjuussa.
Vaan alistuuko suomalainen maanviljelijä siihenkin, että peruna-, kaali- tai juurikassato on yöllä myllätty möykkeliköksi? Itse en laittaisi enää kiveäkään viljelijän rekeen, rahkeet ovat monin paikoin katkeamisen rajoilla.

Muistan 1970-luvulta Lopelta hirvituho­taimikoilta herraretkeilyn, jolla riistaväki lupaili tulla levittämään hirvikarkotetta puuntuottajaperheen avuksi. Ketään ei tullut.

Riistaväen villisikatiedotteet muistuttavat liturgialtaan häkellyttävästi pian 50-vuotisjuhliansa viettävää hirvijargonia ”suunnitelmallisesta, liikenteen ja maa- sekä metsätalouden edut huomioivasta kannanhoidosta”.

Punkkikausi alkaa, ja toimittajat kirjoittavat juttuja luonnossa liikkujille, kuinka suojautua hirvikärpäsiltä. Elokuun lopun iltayön pauke rannoilta kertoo oudosta metsästyksen etiikasta: kuinka metsästäjä tunnistaa nopeassa ampumatilanteessa lajin pimeässä, kun lintuharrastajatkin kinaavat kaukoputken kuvan vesilinnusta päivänvalossa.

Luken saalistilastossa onkin yhdistetty tavallinen tavi ja hyvin harvinainen heinätavi yhdeksi luvuksi. Heinätaveja ammuttiin taka­vuosina kolme kertaa enemmän kuin niitä lintu­atlaksen mukaan oli; aika noloa.

Kaadetuista susista on löydetty meillä ja Ruotsissa vanhoja ampumisen jälkiä. Petojen salakaatojen varjoon on jäänyt muu salametsästys, kuten syksyinen kanalintujen autoilu­erästys metsäteillä. Asiantuntijoiden arviot salametsästyksen yleisyydestä kuuluvat usein: ”Käryt ovat jäävuoren huippu.”

Olen istunut monilla nuotioilla. Hirven tai metson salametsästystä paheksuvat kaikki. Suurpetojen osalta tilanne on toinen. Röhö­naurut saattelevat kysymystä: ”Sano sinä Koltta pohjoisen miehenä, mikähän siinä on, ettei se susi viihdy Lapissa, ei se viihdy?”

Hubertus on myös matemaatikkojen suojelupyhimys. Metsästäjien kannattaa pyytää häneltä apua ja estää villisian asettuminen Suomeen. Tämä on kai jo toiveajattelua, mutta nyt kannattaisi todella yrittää.

Matematiikkaa tarvitaan myös metsästäjäkunnan ikärakenteen ja jahteihin käytettävissä olevan ajan suhteen. Jos villisian kanssa käy meillä kuten Ruotsissa, sorkkariistan kannat karkaavat sietämättömiksi.

Hyvä maanomistaja, metsästysoikeus on sinun! Voit vaikuttaa metsien terveyteen ja liikenneturvaan rajaamalla vuokrasopimuksessa metsästyksen hirvieläimiin, villisikaan ja pienpetoihin. Villisika näet harventaa myös monin paikoin puhkiammuttuja kanalintukantoja munia ja poikasia syöden.

Ja pyhä Hubertus! Auta metsästäjiä ottamaan ihan uusi suunta harrastuksessaan niin, että puuntuottajan, autoilijan ja luonnossa liikkujan vaikeudet vähenisivät. Nykysuunta vie hunningolle.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.