Kolumnit 27.09.2017

Samalla, kun maapallolta kuolee lajeja sukupuuttoon, paikallisten ekosysteemien biodiversiteetti on kasvanut, kirjoittaa Risto Isomäki.

Kaikki maailman valtiot hyväksyvät nykyään biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden suojelun tärkeäksi tavoitteeksi. Monimuotoisuutta koskevat tavoitteet kaipaisivat kuitenkin tiettyä tärkeysjärjestyksen täsmentämistä. Ilman sitä suojelun saavutukset jäävät pienemmiksi kuin mikä muuten olisi mahdollista.

Luonnon monimuotoisuuden suojelua tarkastellaan usein hyvin yksinkertaisen ajatuskulun kautta. Ihmisen toiminnan seurauksena suuri osa maapallon eliölajeista uhkaa kuolla sukupuuttoon lyhyen ajan kuluessa. Kun ekosysteemien lajivalikoima pienenee, niiden elinvoima heikkenee. Tällöin ne eivät myöskään enää pysty tarjoamaan ihmiskunnalle yhtä tehokkaita ilmakehän ja juomaveden puhdistuspalveluja kuin ennen.

Todellisuus on monimutkaisempi. Suurin paradoksi on se, että samalla, kun maapallolta kuolee lajeja sukupuuttoon, paikallisten ekosysteemien biodiversiteetti on itse asiassa kasvanut useimmissa maailman maissa.

Tämä näennäisesti mahdoton yhtälö selittyy vieraslajeilla. Lähes kaikkialla maapallolla elää nykyään myös suuri määrä ihmisen tuomia kasvi- ja eläinlajeja sekä hyönteisiä. Tästä syystä esimerkiksi Uuden-Seelannin luonnossa villeinä esiintyvien puu- ja kasvilajien yhteen laskettu lukumäärä on suurin piirtein kaksinkertaistunut 800 vuodessa, kahdesta tuhannesta neljään tuhanteen.

Konservatiiviset luonnonsuojelijat eivät pidä vieraslajeja biodiversiteettinä vaan eräänlaisena antimateriana, negatiivisena biodiversiteettinä. Tälle näkemykselle on omat perustelunsa, sillä suuri osa sukupuuttoon kuolevista eliölajeista häviää juuri vieraslajien takia. Vahvimmat vieraslajit syrjäyttävät paikallisia eliöitä, joista monet eivät elä missään muualla.

Globaalin biodiversiteetin suojelun pitää jatkossakin olla tärkein luonnon monimuotoisuuteen liittyvä tavoite. Aina, kun annamme kokonaisen lajin kuolla sukupuuttoon, riistämme kaikilta tulevilta sukupolvilta mahdollisuuden nauttia sen olemassaolosta.

On kuitenkin harhaanjohtavaa väittää – linkolalaisittain – että maapallon ekosysteemit olisivat kaikkialla heikkenemässä lajikadon takia. Mannerten paikalliset ekosysteemit ovat useimmissa maissa muuttuneet monimuotoisemmiksi ja vahvemmiksi vieraslajien ansiosta. Tutkimuksien asiasta antama kuva on yllättävän selkeä ja yhtenäinen.

Suomella ei ole omia lajeja ja vain muutama oma alalaji. Myös Suomessa lajien yhteen laskettu lukumäärä kasvaa samalla, kun erityisesti sadat metsissä eläneet lajit uhkaavat hävitä maastamme.

Tämä ei kuitenkaan useimmissa tapauksissa merkitse globaalin biodiversiteetin menetystä, vaan kyse on vain Suomen omalla alueella esiintyvän lajiston muuttumisesta.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Kokonaan omien alalajiemme, kuten saimaannorpan ja saimaanlohen suojelun pitää tietysti olla selkeä ykköstavoite. 

Toiseksi tärkeimmäksi tavoitteeksi pitäisi ehkä nostaa vielä paljon nykyistäkin selkeämmin sellaisten lajien tai alalajien suojelu, joiden maailmankannasta suurin osa tai suhteellisen suuri osa elää Suomessa.

Tähän kategoriaan kuuluvat muun muassa metsäpeura, iso- ja tukkakoskelo, musta- ja valkoviklo, riskilä, ruokki, selkä- ja pikkulokki, taviokuurna, kultasirkku, pohjantikka, huuhkaja, lapinpöllö ja lapintiainen.

Selkeät ja yksiselitteiset suuntaviitat loppuvat suurin piirtein tässä pisteessä. Tästä eteenpäin kyse on suurelta osin vain siitä, millaista luontoa me haluamme tulevaisuuden Suomessa nähdä.

Itse haluaisin kuitenkin määritellä esimerkiksi suurissa vaikeuksissa olevan piisamin suojeltavaksi biodiversiteetiksi enkä hävitettäväksi vieraslajiksi.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.