Kolumnit 25.09.2017

”Mitattu tieto on mitattua, ja metsien hyvä tuottokunto on kansantaloutemme menestyksen ehkä tärkein elinehto”, kirjoittaa Juha Aaltoila.

Suuret alat metsäntutkimuksen pitkä­aikaisia maastokoealoja uhkaavat rämettyä mykiksi, ja koealojen perustajien kunnianhimoiset tavoitteet hankkia tietoa haihtuvat tuuliin. Hukkaan joutuu myös valtava määrä ihmisten jo tekemää työtä sekä verovaroja.

Taustalla on poliittinen päätös, joka siirsi vuonna 2008 Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) maat Metsähallituksen vastuulle.

Muistan, kuinka metsäntutkijat vastustivat hanketta ja esittivät pelkoja tulevasta. Pelkoja, jotka ovat osin käyneet toteen. Mutta kun politiikan kaivinkone oli jo työnsä aloittanut ja suuntansa ottanut eikä keskenään riitaisa metsäväki kyennyt sitä kääntämään, kaapeli katkesi ja järjen valo sammui.

Asiaa aikanaan tuumailleen erimielisen työryhmän mietinnön perustelut olisivat nyt kiintoisa tutkimuksen kohde. Moniko hyötyhaave toteutui, säästyikö euroja?

Luonnonvarakeskuksen (Luke) metsän­tutkijoilla on maastokokeiden hoitoon ja mittauksiin alle viidesosan resurssit verrattuna vuotta 2014 edeltäneeseen aikaan.

Asiantuntijat kävivät kaikki Metlan maasto­kokeet läpi vuonna 2014 ja päätyivät siihen, että pitkäaikaiskokeista on ehdottomasti säilytettäviä 43 prosenttia.

Tutkijoiden pelko on käynyt toteen pahimmillaan niin, että Metsähallitus on hakannut koealan puut. Ilmi tulleista vahingoista on maksettu korvaus metsäntutkimukselle. En ymmärrä, kuinka ja kuka voi hinnoitella tieteellisen kokeen tuhon.

Irvokkuuden huipun ylittää sitten komeasti se, että metsäntutkimus korvaa Metsähallitukselle tulojen menetykset koealoilta, joilla hakkuut osalla koejäsenistä ovat tavanomaisen metsätalouden hakkuita varovaisempia.

Likimain liikutun, kun luen vuosittain Metsähallituksen ottavan huomioon metsiensä virkistys- ja porotalouskäyttöä sekä luonnon monimuotoisuutta niin, että hakkuutulot jäävät noin 50 miljoonaa euroa alle sen, mihin voitaisiin muutoin päästä.

Eikö tutkimusalueiden tuottama tieto kukaties sekin hyödyttäisi metsätaloutta, metsien suojelua, kansantaloutta, kaikkia suomalaisia?

Tietokonemallinnukset eivät koskaan korvaa metsissä mitattua tietoa. Toki tietokoneelta on helppo jättää pois muuttujia, jotka metsäluonnossa vuosien saatossa kaatavat tutkijan olettamukset, tukevat niitä tai edellyttävät uusia tutkimuksia.

Haluammeko metsiemme kasvavan 150 miljoonaa kuutiometriä vuodessa? Vastauksia löytyy metsänkasvatuksen pitkäaikaisilta maastokokeilta.

Entä onko meillä koivun, kuusen tai männyn alkuperiä, jotka sopeutuvat ilmastonmuutokseen muita alkuperiä paremmin? Vastauksia löytyy metsäpuiden jalostajien jälkeläiskokeilta edellyttäen, etteivät koepuustot jää vesakon alle tai tukehdu tiheyteensä.

Hoidetuilta metsien koekentiltä voi löytyä tulevaisuudessa vastauksia kysymyksiin, joita tänään emme osaa kysyä. Ne ovat myös hyvä runko uusiin tutkimuksiin. Tiedon tarve ei vähene.

Ongelmien salailu on ollut pitkään toiminnan kulttuuria niin Metsähallituksessa kuin Metlassakin. Ikävien asioiden ilmitulo on sitten iso uutinen verrattuna siihen, että ikävä tieto kerrotaan nopeasti ja avoimesti.

Vihertyvässä politiikassa ja journalismissa tunteet ja uskomukset voittavat keljut numerot ja mittaukset 2–0. Viime vuosisadan yrmeä, sarkastinen ja tarkka tutkimuspomo on uudella vuosituhannellamme heleästi hymyävä, tarinoiden voimaan luottava viherkeiju tai peterpan.

Olen oppinut luottamaan ensin mainittuihin. Mitattu tieto on mitattua, ja metsien hyvä tuotto­kunto on kansantaloutemme menestyksen ehkä tärkein elinehto.

Luken synnytys yhdisti pellon, metsän, riista­maiden ja kalavesien tutkimustalot yhteen organisaatioon. Tähän sopi hyvin huushollien suursiivous. Neljännes lähti niin tattarin kuin taimenenkin, kuusen ja karhun tutkimukselta.

Hieman huolimielin seuraan menoa Lukessa. Metsäväen edustus johdossa ei voisi olla nykyistä kapeampi.
Hidas metsäparka ei ole seksikäs aihe, ellei sitten ole kyseessä ”paljonko olet valmis vuodessa maksamaan, ettei hakata” -tyyppisistä gallupeista tai metsän HHH-arvojen eli halittelun, hapen ja hiljaisuuden hinnoittelusta.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.