Kolumnit 29.08.2017

Villihanhet ovat tulossa takaisin. ”Meidän täytyy jossakin vaiheessa päättää, miten me asiaan suhtaudumme”, kirjoittaa Risto Isomäki.

Pikkupoikana tutkin innokkaasti Suomen karttoja ja vertailin niitä muun maailman karttoihin. Pienien, keskisuurien ja isojen järvien tiheys Suomessa tuntui häkellyttävältä, kun sitä vertasi muihin maihin. Erityisesti Järvi­-Suomi näytti kartalla uskomattomalta maan ja veden labyrintiltä.

Yksi outo seikka kuitenkin vaivasi minua. Karttojen perusteella erityisesti Järvi-Suomen olisi pitänyt olla maapallon suurin vesilintujen, joutsenten ja villihanhien hautomo. Järvi-Suomen alueella ei kuitenkaan pesinyt ainoatakaan villihanhi- tai joutsenparia.

Miten se saattoi olla mahdollista? Miksei maapallolle ollut kehittynyt Järvi-Suomen oloissa viihtyviä hanhilajeja?

Vähän vanhempana sain tietysti selville, mistä asia johtui. Kirjojen mukaan joutsen oli kyllä suomalaisten pyhä lintu, mutta senkin pyhyydellä oli ilmeisesti ollut rajansa, ainakin nälänhätien aikana.

Joutsen oli käytännössä metsästetty Suomesta sukupuuttoon. Jäljellä oli pienimmillään vain viisi tai kymmenen pesivää paria ja nekin Lapissa, kaukana lajin omimman elinpiirin tuolla puolen.

Joutsenen lisäksi myös villihanhet oli metsästetty Etelä- ja Keski-Suomesta viimeistä paria myöten. Itä- ja Pohjois-Suomen aapasoilla eli vielä pieniä määriä metsähanhia ja saaristoissa muutama sata paria merihanhia, mutta valkoposki-, sepel- ja käytännössä myös kiljuhanhi olivat kadonneet Suomesta.

Nyt näkymä on ilahduttavan toisenlainen ja muuttuu edelleen, niin että lähes joka vuosi tapahtuu jotakin uutta. Merihanhi on tehnyt suuren paluun. Lajin monituhantiset syysparvet ovat jälleen tavallinen näky monilla rannikon paikkakunnilla.

Kanadanhanhi on selvästi tullut jäädäkseen. Valkoposkihanhi on jälleen alkanut pesiä Suomessa, sekä meren saarissa että pikkuhiljaa kasvavalla joukolla järviä.

Euraasian suuret, läpimuuttavat hanhimassat ovat jälleen alkaneet suosia Suomea huilipaikkanaan. Iitin Lyöttilään alkoi ensin pysähdellä joinakin syksyinä muutamia kymmeniä tuhansia valkoposkihanhia.

Syksyllä 2012 valkoposkihanhien päämassat ajautuivat sitten Suomen ylle, ja iso osa niistä pysähtyi Salpausselkien alueelle. Lyöttilässä oleili tuolloin parhaimmillaan 250 000 valkoposkea, Iitin Sääksjärvellä 200 000 ja Lappeenrannan Konnunsuolla 200 000. Kymmenien tuhansien parvia laskettiin lukuisilta paikoilta Asikkalasta itään, ja valkoposkien seurana oli myös paljon tundrahanhia ja tundrametsähanhia.

Sen jälkeen spektaakkeli on toistunut hiukan pienemmässä mittakaavassa joka syksy, joskin hanhiparvet ovat jakautuneet vähän demokraattisemmin eri puolille Suomea. Vuoden 2016 isoin syysparvi, noin 150 000, kerääntyi Joensuun eteläpuolelle, Rääkkylään.

Vähän pienempiä valkoposkimassoja on alkanut pysähtyä Suomeen kevätmuutollakin, ja viime keväänä Suomen pelloille kerääntyi myös suuria määriä tundrametsähanhia ja tundrahanhia. Kymmeniltä eri paikkakunnilta laskettiin 4 000–8 000 yksilön parvia.

Villihanhet ovat siis tulossa takaisin – ja todella suuressa mittakaavassa. Meidän täytyy jossakin vaiheessa päättää, miten me asiaan suhtaudumme.

Jos annamme hanhikantojen saavuttaa jälleen alkuperäisen kokonsa, saamme pian omalle taivaallemme yhden koko maapallon vaikuttavimmista luonnonnäytelmistä.

Kaikki eivät tietenkään pidä hanhista, ja ne kannattaisi ehkä pitää poissa ainakin joiltakin lasten suosimilta uimarannoilta ja korjaamattomilta pelloilta esimerkiksi koirien avulla. Mutta muuten... tämä on villihanhien maata. Ne ovat niin suomalaisia kuin kukaan tai mikään voi ikinä olla, tietyllä tavalla vielä paljon suomalaisempia kuin me itse.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.