Kohtaamisia metsässä: Hirvi sylissä

Lukijoiden kirjoitukset 03.11.2017

Aarteen kirjoituskilpailu Kohtaamisia metsässä tuotti runsaan sadon, 77 kirjoitusta. Vesa Anttilan kertomus hirvenvasan pelastamisesta kertoo maaseudun arkisesta luonnonsuojelusta. Se vie lukijan keväiseen kosteikkoon ja hyiseen veteen.


Vesa Anttila
Vesa Anttilan nappaamassa kännykkäkuvassa hontelo vasa näyttää vastasyntyneeltä.

Ajelin tuttua metsätietä. Se on paikka, jossa suu väkisinkin nousee hymyyn ja mieli rauhoittuu. Täällä olen kulkenut lapsesta lähtien. Ensin isän matkassa savotalla nuotiomiehenä, sitten myöhemmin veljeni kanssa vastuun siirtyessä meille nuoremmille. Nykyään kuljen täällä enimmäkseen yksin. Talvella puusavottaa riittää.

 

Elettiin toukokuuta 2015, traktori puhalsi menemään, selkää vähän kolotti, mutta mieli oli hyvä, olivathan kevään peltotyöt jo hyvällä alulla.

Olin töiden jälkeen menossa kosteikolle viemään jyviä. Tässä iässä, kun viisikymppiä lähestyy, ovat metsästyshommat jääneet jo aika vähälle. Mukavampaa on ruokkia metsän eläimiä ja seurata niiden eloa.

Pysäytin traktorin, heitin jyväsäkin selkään ja lähdin patikoimaan kohti kosteikkoa. Laitoin jyviä pitkin kosteikkoa ja katselin kuusikkoa, johon ensi talvena olisi tarkoitus mennä savotoimaan.

Kätkin jyväsäkin puiden alle suojaan ja lähdin takaisin kohti traktoria. Hetken mielijohteesta ajattelin vielä käydä katsomassa vieressä virtaavaa isoa kanavaa, Viito-ojaa, jossa on 50-luvulla jopa uitettu puita kohti Lamujokea ja siitä Siikajoen kautta merelle.

 

Rantaan päästyäni totesin kanavan olevan tulvakorkeudessa. Katsoin alavirtaan, ja hämmästykseni oli suuri, kun huomasin virtaan kaatuneen kuusennäreen varassa jonkun eläimen. Pieni hirvenvasa!

Vasa oli jostain syystä joutunut ojaan ja olisi joutunut varmaan tulvan viemäksi, ellei olisi tarttunut näreeseen.

Hetken aikaa olin ihmeissäni ja mietin, miten tuo pieni otus saadaan kuivalle maalle. Vasa yritti nousta ylös mutta lipesi aina takaisin. Näytti siltä, että sen voimat alkoivat ehtyä.

Mietin tilannetta. Tekisinkö niin kuin kaupunkilaiset tekevät, kun näkevät siilin selällään, soittavat pelastuslaitoksen paikalle. Mutta ei, laskeuduin sievästi ojaan. Vesi oli kylmää, ja sitä oli melkein rintaan asti. Kahlasin hirvenvasan luo ja työnsin sen ojanpenkalle. Kiskoin sitten itseni kuiville kuusennärettä apuna käyttäen.

Otin vasan syliin ja kannoin sen kauemmas ojasta. Vasa katseli minua ja ynisi hiljaa. Laskin sen maahan noin 30 metrin päähän ojasta ja mietin, mitä seuraavaksi. Juttelin vasalle, josko sen emä tästä löytäisi ja tulisi hakemaan. Jospa emä ei olisi kovin kaukana. Hetken tuumailtuani jätin vasan näkyvälle paikalle ja lähdin poispäin. Pysähdyin noin sadan metrin päähän tarkkailemaan, ja siellä vasa pötkötteli. Kävellessäni traktorille vähän huoletti, tuleeko emä hakemaan sen.

 

Vasa oli mielessä vielä seuraavana päivänä, ja illalla lähdimme katsomaan, miten sen oli käynyt. Kuljimme varovasti vasan jättöpaikan läheisyyteen. Siellä ei näkynyt mitään. Kävelimme lähemmäs. Ilmeisesti emä oli vasan hakenut, sillä siellä oli isot ja pienet hirvenjäljet.

Jälkeenpäin harmittelin, että kun olisi ollut EU-merkit vasalle. Olisivat hirvenmetsästäjät olleet ihmeissään ja jättäneet vasan ampumatta.

Aina tämän jälkeen, kun olen nähnyt hirven, joka on tullut poikkeuksellisen lähelle, mietin, onkohan tuo se vasa.

Harva on kantanut hirveä sylissään, minä olen.

Vesa Anttila, Piippola

Aiheeseen liittyvät artikkelit