Lukijan kirjoitus: Hirvi hiihtoseurana – ”Siinäpä katselimme toisiamme”

Lukijoiden kirjoitukset 20.12.2017

Jyväskyläläinen Ilkka Ilmavirta kohtasi hirven ja vasan hiihtoladulla 80-luvulla. Kohtaaminen on jäänyt niin voimakkaasti mieleen, että Ilmavirta halusi muistella sitä Aarteelle.


Heikki Willamo / VL-arkisto
”Tilanteessa meni varmasti ainakin minuutti pelkästään tuijotellen”, kertoo Ilkka Ilmavirta kohtaamisestaan hirven kanssa.

Kävin usein lapinkoiramme Sampan kanssa hiihtolenkillä läheisellä valaistulla ladulla, Palokassa, senaikaisessa Jyväskylän maalaiskunnassa. Ja kun siellä ei kaikki tykänneet koirasta ladulla, ajoitin hiihtolenkit hetkiin, jolloin siellä ei yleensä muita liikkunut.

Eräänä itsenäisyyspäivänä, 80-luvun lopulla, oli ladut hienossa kunnossa ja lunta lähes polveen saakka. Lähdimme lenkille ennen perinteistä Linnan juhlaa. Lenkin puolivälissä on pitkä suora ylämäkeä taimikon ja vasemmalla olevan sähkölinjan välissä.

Lähellä suoran korkeinta kohtaa oikealta lompsi ladulle iso hirvi. Siihen se pysähtyi ladulle eteemme noin kymmenen metrin päähän ja kääntyi katsomaan meitä. Pysähdyimme siihen paikkaan. Enpä ollut aiemmin ajatellut, kuinka korkea hirvi oikeasti on. Onneksi koira pysyi aivan vieressäni ja oli hiljaa, katseli vain valtavaa otusta siinä yläpuolella.


Hetken katseltuani sanoin hirvelle, että menepä siitä nyt, että päästään mekin jatkamaan. Saman tien takaamme kuului ääniä, ja sieltä lumisesta taimikosta kahlasi emonsa perässä kulkenut hirvenvasa. Ja sehän pysähtyi ladulle alle kymmenen metrin päähän taaksemme. Nyt ajattelin, että tämä ei ole totta. Siinäpä katselimme toisiamme.

Siirryin aivan ladun reunaan, jotta en jäänyt suoraan emän ja vasan väliin. Komensin koiran myös aivan viereeni. Puhuin aivan rauhallisella äänellä, että menkääpäs jo, että päästään tästä. Mietin samalla mitä tekisin ja mihin pääsisin karkuun, kun luntakin oli aika paljon, jos emohirvi hermostuisi ja tulisi päälle. Onneksi koirakin ymmärsi olla aivan hiljaa paikallaan.


Tilanteessa meni varmasti ainakin minuutti pelkästään tuijotellen. Sitten emo antoi kurkusta syvän urahduksen ja samalla molemmat lähtivät jatkamaan matkaansa samaan suuntaan mihin olivat menossa.

Jäin hetkeksi katsomaan, mihin ne siitä suuntaavat. Yllätyksekseni ne jäivät siihen sähkölinjan alle parinkymmenen metrin päähän katselemaan meitä. Hetken tuijottelimme toisiamme ja sitten lähdimme koiran kanssa kotia päin.

Kyllä tuo kokemus oli sen verran jännittävä ja erikoinen, että itsenäisyyspäivän juhlat jäi siitä varjoon. Eipä varmaan monelle ole osunut kohdalle vastaavaa hiihtoreissua.


Ilkka Ilmavirta
Jyväskylä

Aiheeseen liittyvät artikkelit