Luonnon antimet: Hillasuolta metsänpeittoon – ”Älä nyt hosu. Kyllä se auto löytyy”

Lukijoiden kirjoitukset 04.08.2017

Aarteen Luonnon antimet -kirjoituskilpailu vuodelta 2015 inspiroi lukijoitamme kymmeniin muistelmiin ja kertomuksiin. Tässä kirjoituksessa marjareissu perheen kanssa saa odottamattoman käänteen. Miten käy isäukon johdattaman seurueen?


Sari Tammikari
Hilloja löytyy, mutta löytyykö reitti takaisin autolle?

Mun sanko alkaa olla täynnä. Voitaisiin hipsiä autolle”, äiti ehdottelee ja noppii näppärästi lakkoja ämpäriinsä, joka on jo kukkuroillaan keltaisia marjoja.

Ollaan isäukon lapsuudenseuduilla marjassa. Eilen ukko sai kohtauksen ja rupes höpiseen, että lähetään aamusta hillasuolle.

”Ja kakarat mukaan, että oppivat keräämään marjoja. Meirän mukuloista mitään uusavuttomia saa tulla”, se möyhysi tutun kuuloisesti.

Me annettiin sen esitelmöidä ja ajateltiin, että kyllä se siitä aamuksi asettuu. Erehdyttiin pahasti. Tuskin oli aurinko noussut, kun ukko jo kymmenen jälkeen herätteli meidät aamupalalle. Se oli valmistanut tosi monipuoliset pöperöt. Brunssiksi se sitä kehui. Mutta kohta se hätisteli brunssiseurueensa autoon.

 

Ajettiin tiukat kolmekymmentä kilometriä, niin oltiin ukon rakkaissa nuoruuden maisemissa, missä oli aina hyvä ilma ja aurinko paisto. Niin kuin nytkin. Se selitti taas, missä oli asunu sen kavereita ja ollu niitten hieno koulu ja kuinka ahkeria ne oli ollu.

”Sillon oli vielä hyviä kyläkouluja. Niissä ei kukaan päässy syrjäytyyn”, ukko soitti lempparibiisiään.

Käännyttiin kylätieltä metsätielle ja jatkettiin niin pitkälle kun kärryllä pääsi. Peräluukusta löytyi kirjava sankoarsenaali. Reilu kymmenen litran ämpäri sopi hyvin ukon tyyliin. Äiskä tyytyi pieneen punaiseen sankoon. Koska natiaiset sai snadeimmat kipot, otin äiskän sangon vihreän kloonin, vaikka sekin näytti aika tonkalta.

”Täältä me kerättiin astiat täyteen lakkoja, että saatiin pensarahoja”, ukko muisteli johtaessaan perheensä metsän halki loivaan alamäkeen kohti kultamaita. Sillä oli selässään iso reppu. Eväistä ei tulisi puute.

”Nyt saa jokainen valita, noukkiiko hilloja, lakkoja vai muuraimia”, ukon puujalat vilisivät ilmassa.

Tultiin rämeen reunaan. Suo loisti kullankeltaisena kypsiä marjoja. Osa oli jo ylikypsiä, vaaleankellertävä poski sammaleeseen väsyneenä painunut.

”Voi mikä tuoksu!” äiti nuuhki silmät ummessa.

”Lakka on suon kuningatar. Jokaiselle marjalle kumarramme ja hellin sormin saatamme sen tanssiin”, ukko runoili aivan ekstaasissa.

 

Me alettiin noppia niitä kultahippuja. Oli oikeastaan aika rattoisaa, kun ei ollu hyttysiäkään ja vain muutama paarma. Aurinko porotti, mutta suolla kasvoi sen verran käkkärämäntyjä, että ne anto vähän varjoa. Ja välillä tuuli mukavasti.

Natiaiset keksi kaikkea viihdykettä, kun ne ei jaksanu kerätä ihan täysillä. Mutta mä aattelin, että mitä nopeemmin saan tonkan täyteen, sitä pikemmin päästään pois. Ja sitten, kun keräs, tuli himo kerätä aina lisää.

Välillä syötiin eväitä. Äiti ja isäukko oli keveellä tuulella eikä natiaisetkaan vinkunu. Ja taas kumarreltiin ja tanssittiin niiden lakkojen edessä. Siinä poimiessa oli kiva jutella äiskän tai ukon kanssa niitä näitä. Tuntu kuin ne olis ollu jotenkin enemmän ihmisiä tai nuorempia ja vähän niin kuin mä.

Meni pari kolme tuntia, ja äitin sanko oli täynnä. Eikä munkaan astia kovin vajaa ollu.

”Vielähän tähän mahtuisi”, ukko katselee ämpäriään. ”Mutta lähdetään vaan autolle päin.”

Ukko oikaisee ittensä, tutkailee rämettä ja reunametsiä. ”Onpa tämä maisema muuttunu. Mettä kasvannu joka puolelle. Täällä oli ennen paljon avarampaa.”

Ukko lähtee meneen, mutta mä katon heti, että ihan väärään suuntaan. Tai sitten sillä on joku oikopolku mielessä. Me kuljetaan kuin muurahaiset peräkkäin: poikkeillaan sinne tänne ja palataan taas takaisin ruotuun. Sitten ukko muuttaa suuntaa ja me perässä.

”Nää mettät oli kyllä paljon vähäsempiä. Oiskohan se auto kuiteskin täälläpäin.”

”Koska sä oot ollu täällä viimeks?” kysyn arvellen.

”Onhan siitä jo jokunen vuosi.”

”Taitaa olla neljännesvuosisata”, äiti tokaisee.

Kun on muutettu suuntaa vielä pari kertaa, seurueen enemmistön mielestä ollaan eksyksissä. Isäukko on yksin oppositiossa.

 

Istutaan kuivaan mättäikköön syömään eväät loppuun ja tuumimaan. Pilviverho on peittänyt taivaan ja auringon. Ilma on lämmin ja leppoisa tuuli puhaltelee. Evästelyn jälkeen ukko lähtee jälleen vetämään joukkoaan oikeaan suuntaan. Natiaiset alkaa väsyä ja vikistä. Puolisen tuntia samoiltuamme äiskä haluaisi soittaa hätäkeskukseen, mutta sen vanhan kännyn akku on tyhjä.

”Älä ny hosu. Kyllä se auto löytyy”, ukko lohduttaa. Sen oma hieno älypuhelin on unohtunut auton laturiin.

Haahuillaan vielä pitkä tovi. ”Jos mä soitan mummulle tai sille sun kaverille, Timpalle?” ehdottelen.

”Ei vanhaa ihmistä saa pelotella”, äiskä torppaa.

”Eikä tätä tartte koko maailmalle kuuluttaa”, ukko kauhistuu.

”No, yksykskakkoseen sitten. Niillä on vaitiolovelvollisuus”, sanon ja soitan.

Piipaa kuuluu selkeesti. Riemastuneina riennetään äänen suuntaan. Poliisiauto ja kaksi virkapukuista seisoo metsätiellä meidän auton takana.

Oltiin oltu vain muutaman sadan metrin päässä, mutta ei vaan osuttu oikean polun päähän. Ukko sanoo, että me oltiin jouduttu metsänpeittoon.

”Ei halunnut luonto antaa antimiaan liian helposti. Juoksutti meitä tyhmiä kaupunkilaisia”, äiti naurahtaa helpottuneena.


Pirjo Mikkelson
Jyväskylä

Aiheeseen liittyvät artikkelit