Luonnon antimet: Paratiisinpenkalta kanervakankaille

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Aarteen vuoden 2015 Luonnon antimet -kirjoituskilpailu tuotti maukasta satoa. Jaana Laaksolle yksi metsän parhaista anneista on, että se tarjoaa kukat elämän ainutkertaisiin hetkiin.


Arto Komulainen
Luonnon voi ottaa omakseen myös kokemalla: kaikkea ei tarvitse kerätä, käyttää ja omistaa.

Koko ajan tapahtuu: maariankämmekkä kukkii, kangasrousku puskee lakkiaan päivänvaloon, rastaat huomaavat mustikoiden kypsyneen nautintavaiheeseen. Asun kalliometsän juurella. Saan katsoa läheltä vuodenaikojen muutoksia ja elää vuorovaikutuksessa metsän kanssa.

Ikkunoista avautuvat metsämaisemataulut, joissa pyrähtävät punatulkut, tiaiset ja harakat von Wrigh-tien tyyliin. Kauneuden keskellä koen harvoin tarvetta sisustaa kotiani erikseen kukkakimpuin tai viherkötöstyksin. Tietysti tuon tarkoin valitun joulukuusen tupaan, juhannuskoivut porraspieleen ja pajunkissat pääsiäispöytään. Yleensä jalkaudun metsään halutessani henkäillä kukkaloiston ylenpalttisuudessa.

 

Ainutkertaisimmat hetket vaativat arvoisensa kukat. Metsä on meille kummallekin tärkeä, ja se näkyi häissämme. Häiden aattona kolusimme Paratiisinpenkan pientareita ja keräsimme juhlakukiksi metsästä ja niityltä puna-apiloita, päivänkakkaroita, kissankelloja, nuokkuhelmiköitä ja saniaisia. Kotkansiivistä saatiin kirkkoon näyttävät asetelmat, nuokkuhelmikät pääsivät ruokapöytään, ja haavantaimet maitotonkissa havisivat juhlaan metsän siimestä.

Kun toimme kotiin esikoisemme, poikavauvan, tuvassa odotti koivupuinen, yhdessä rustattu kehto. Mies oli yllättänyt ja tuonut maljakollisen syyskuisia katajanoksia. Kimppu oli täydellinen kunnianosoitus uudelle elämälle: suomalaista sisua, sinisiä marjoja ja raakileita tulevaisuudelle.

Tytöt saivat nimiinsä metsän kukat, heidän kolmansina niminään ovat Linnea (vanamo, Linnaea borealis) ja Kanerva. Kaksivuotiaana nuorin ylpeänä katsoi talon takaista näkymää ja omisti koko komeuden: ”Mun kukka.” Kanervakankaat hehkuivat auringossa yhdessä tyttäreni kanssa. Tyttöjen kastepöytiä koristivat marjaisat pihlajanoksat ja nuorimmaisella tietenkin kanervankukat.

 

Myös suruun ja kaipaukseen tarvitaan kukkia. Syksyisin olen vienyt haudoille kotimetsän palleroporonjäkälää ja havuja, käpyjäkin. Tuulisena kevätpäivänä kävin kertomassa hautausmaalla isälle ja vaarille tuoreet metsäkuulumiset: missä on lumenmurtoja ja tuulenkaatoja, missä on talvella harvennettu ja mitä tehdään seuraavaksi.

Ensin luulin, ettei siellä ole muita eläviä. Sitten hoksasin jäkälät vanhoilla hautakivillä ja hömötiaiset puissa, uudet silmut kevättä odottamassa, ylösnousemusta. Melkein näin vaarin lempeän hymyn taivaasta, kun huomasin, mitä Lintuharjun männyt olivat kylväneet isovanhempieni haudalle: tuuhean turkin pikkuruisia männyn sirkkataimia. Sydämessäni sykähti: kyllä vaari tykkää tuommoisesta taimitäkistä. Minullekin kelpaisi moinen metsäpeitto loppuun kuluneena. Tiedän, että taimet nypitään rikkaruohoina, eivät ne siinä voi kasvaa, mutta hetken ihanaa, ajatonta vaarin läheisyyttä ei kukaan ota minulta pois.

Koirankoppi hiljeni haukunnasta, vietimme peiponlaulajaisissa koiran hautajaiset. Metsän syliin haudatulle emme pystytä muistomerkkiä. Sateessa itkien riivin paljain käsin kuusenoksia, myöhemmin istutin hautapaikalle elämän-
iloisen douglaskuusen. Saan haudalla käydessäni silittää sen neulasia mutta koiraystävääni en enää koskaan, tässä maailmassa.

 

Metsä kukkii arkena ja juhlana, onnessa ja surussa. Kaikkea ei tarvitse kerätä, käyttää ja omistaa. Kokemus saamisesta on suuri pelkällä näkemisellä ja olemassa olemisella.

Tässä päiväkirjaote ensimmäiseltä syksyltäni rouvaihmisenä: ”Metsä sinisenään mustikoita, me noukimme niitä onnesta ja innosta silmät loistaen. Onhan se niin, että pesimiseen tarvitaan talvivarastoja. Luin Huovisen Hamstereita, ja yöllä unessa oli raju lumimyrsky.”

Myrskyää tai ei, talvella on tyytyväisen omavaraista sytyttää leivinuuniin tulet ja nauttia vaikka mustikkasoppaa, tai mitä herkkuja kohtuullisilta hamstereilta löytyykään.

Marraskuun pimeyttä pienentää lakkahillo aamupuurossa. Äkkiä olen kesämuistoissa. Metsä kasvaa valoon, lämpöön ja vahvoihin juuriinsa luottaen. Metsätähdet kukkivat jokaisella askeleella. Olkoon tämäkin päivä onneen annettu!


Jaana Laakso
Soini

Aiheeseen liittyvät artikkelit