Luonnon antimet: Pojista metsästäjiksi

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Tässä Aarteen Luonnon antimet -kirjoituskilpailun maukasta saalista vuodelta 2015. Tässä kirjoituksessa pojat jännittävät, tuleeko heistä oikeita metsästäjiä.


Sari Tammikari
Nuorten metsästäjien leirillä harjoiteltiin sekä teoriaa että käytännön erätaitoja.

Viikon lomamatkalle etelään pakattiin rantakamojen ja aurinkorasvojen joukkoon yli 300 sivua tuhtia tavaraa eli Metsästäjän opas.

Rantaleikkien lomassa perheemme harmaaselkäuros, pitkän linjan metsästäjä, piti päivittäin kuudelle 10–16-vuotiaalle pojalle parin tunnin opiskelusession, jossa kyseinen opus kahlattiin läpi huumorin ja havainnollistavien esimerkkien avulla.

Välillä, kun laiskajaakkoja alkoi ramaista, oppituntia jatkettiin seisaaltaan. Pääsääntöisesti yhdessä opiskelu oli kuitenkin hauskaa, ja asiat jäivät poikien mieleen eri tavalla kuin yksin kirjaa tankkaamalla.

Samalla äidit kasasivat pojille laajan tiedoston riistaeläinten kuvia. Lajiopiskelut käytiin pääasiassa vasta kotiin palattua.

 

Pari viikkoa matkan jälkeen neljä pojista osallistui Satakunnan riistanhoitopiirin tukemalle ja Pohjois-Satakunnan riistanhoitoyhdistyksen järjestämälle Nuorten metsästäjien leirille Honkajoella.

Leirillä pojat oppivat riistanhoidosta ja metsästyskoiran koulutuksesta, harjoittelivat ammuntaa ja valveilla pysymistä sekä käytännönläheisenä taidonnäytteenä rakensivat kukin oman supiloukun. Oli siinä huoltojoukoilla ihmettelemistä, miten neljä suurta loukkua saatiin kuljetettua pois.

Leirin päätöspäivänä oli kaikille halukkaille h-hetki: jännittävä metsästäjätutkinto. Siinä mitattiin, olivatko lomamatkalla päähän ammennetut tiedot pysyneet siellä vaiko valuneet pois.

Niinhän siinä kävi, että kaksi pojista läpäisi testin ja yksi jänisti kalkkiviivoilla, mikä jälkikäteen harmitti aivan itkuksi asti.

Periksi ei kuitenkaan annettu vaan puhallettiin yhteen hiileen: poika jatkoi lintujen opiskelua, ja yksi 400 kilometrin automatka kahlattiin taas Metsästäjän opasta. Taisi kokelasta jännittää liiaksi, sillä ensimmäinen testiyritys Helsingissä epäonnistui.

Toinen ja viimeinen yritys läpäistä tutkinto ennen syksyn sorsastuksen alkamista oli Riihimäellä, ja se matka onneksi palkittiin. Junasta astui ulos ylpeydestä puhkuva tuleva metsästäjä. Yhdennellätoista hetkellä, sillä perheen miesten metsästysmatka Pohjois-Karjalan perukoille oli jo ovella.

 

Elokuun puolenvälin jälkeen, aamuvarhain, auto pakattiin metsästäjillä, maastopuvuilla, lämpimillä kerrastoilla, kumisaappailla, villasukilla, hyttysmyrkyillä, retkijakkaroilla, henkilökohtaisilla puukoilla ja koko auton koritilavuudella innostunutta metsästysmieltä.

Myös kotiin jääneillä oli jännittynyt mieli. Kunpa pojille tulisi hyvä ja yhdistävä ensikokemus – ja mielellään vähän saalistakin.

Ajomatka Ilomantsiin oli pitkä ja vei koko päivän, mutta onneksi perillä oli mummu, joka muonitti ja majoitti puutuneet matkalaiset.

Viestejä valmistautumispäivien kulusta tipahteli kotijoukoille tasaisesti: ampumatarvikkeiden täydennystä, varusteiden päivitystä, savikiekkojen ammuntaa, metsästyskojun kunnostusta, tähystyspaikkojen katsastusta, sorsapillillä harjoittelua, suunnittelua, jännitystä ja odotusta.

Metsästäjiä oli kolmea keltanokkaa kohden kolme kokenutta aikuista. Nuorin metsästäjistämme ei pystynyt vielä tänä vuonna osallistumaan täydellä teholla, sillä käsivarsien mitta ei riittänyt puoliautomaattiaseen käsittelyyn. Onneksi tähystäjiä ja sorsapilliin puhaltelijoita aina tarvitaan, ja kuopus oli täysillä jahtihengessä mukana sekä toimi virallisena raportoitsijana kotiin päin.

 

Sorsastuksen aloituspäivänä metsästäjämme olivat paikalla hyvissä ajoin. Kotijoukot odottivat ainakin yhtä jännittyneinä ja malttamattomina kuulumisia.

Satunnaisia viestejä päivän aikana tipahtelikin, mutta suurta riemuvoittoa saatiin jäädä odottamaan.

Liekö syynä ollut liiallinen adrenaliinin määrä veressä vai liian korkealla lentäneet linnut, mutta ensimmäisen päivän tilanne jäi 1–0 sorsien hyväksi.

Toki pojat pääsivät muutamia laukauksia päivän aikana ampumaan, mutta he joutuivat toteamaan, että yllättäen ja varoittamatta tulevaan kohteeseen osuminen on paljon vaikeampaa kuin savikiekkoihin.

Toisena metsästyspäivänä kotijoukoille singahti puhelimiin säteilevä kuva: poikajoukon vanhin poseeraa itse ampumansa sorsan kanssa ja hymyilee kuin Naantalin aurinko. Saalistustilanne oli ollut jännittävä, sillä piti malttaa odottaa juuri oikeaa hetkeä laukaista. Pojan hermot olivat pitäneet, ja se palkittiin.

Myöhemmin samana iltapäivänä metsästäjien saaliiksi jäi vielä yksi tavi.

Saalislinnut pojat suolistivat ja kynivät itse miesten opastuksella, joten ei voi sanoa poikiemme olevan mitään eilisen teeren kaupunkilaispoikia. Nuorimmainen metsästäjä ikuisti tapahtumat videolle ja lähetti sen kotijoukoille ällösteltäväksi.

 

Kolmantena metsästyspäivänä väsymys vaati veronsa: anivarhaisen aamuherätyksen jälkeen silmät eivät pysyneet auki, vaan sohville ja sängyille kuukahti mies toisensa jälkeen, eikä aamulennolle näin ollen ehditty. Toki kaislikkoon mentiin kun uudelleen herättiin, mutta paras hetki oli siltä päivältä menetetty.

Lounaan jälkeen mummu pakkasi edellisen päivän saalistipuset asianmukaisesti kylmälaukkuun, ja kallisarvoinen saalis lastattiin mukaan täyteen ahdettuun autoon. Kotimatka saattoi alkaa. Ajomatkan aikana kuluneiden päivien tapahtumat elettiin uudelleen, ja seuraavaa metsästysreissua suunniteltiin jo innolla. Välillä piti pysähtyä uimaan.

Kotona kaivattiin jo poikia, joista nyt oli tullut metsästäjiä. Riistalinnut laitettiin heti seuraavana aamuna uuniin hautumaan, ja päivällinen valmistettiin pitkällä kaavalla. Linnut puhdistettiin luista, pataa jatkettiin rasvaisemmalla lihalla, keitettiin perunoita ja valmistettiin salaatti.

Päivällisaikaan pöydän ääreen kerääntyi koko kahdeksanhenkinen perheemme nälkäisenä ja innokkaana nauttimaan luonnon antimista, joita höystettiin mahtavilla metsästystarinoilla.


Jaana Leppälammi-Kujansuu
Helsinki

Aiheeseen liittyvät artikkelit