Luonnon antimet: Vahvojen muistojen voimalla

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Tässä lisää Aarteen Luonnon antimet -kirjoituskilpailun parasta satoa vuodelta 2015. Tässä kirjoituksessa Sami Ojanen uumoilee, että ihminen tuntee olonsa kotoisaksi luonnossa ja sitä tunnetta ei voi rahassa mitata.


Risto Jussila
Metsä antaa paljon, mutta kenties suurimpia luonnon antimista ovat muistot ja kokemukset.

Varhaisin muistoni luonnossa liikkumisesta on samalla varhaisin muistoni jo edesmenneestä äidistäni. Ollessani hieman alle kouluikäinen olimme äitini kanssa sienimetsässä. Sienestimme useinkin, mutta tämä kerta on jäänyt mieleeni siksi, että äiti oli ottanut mukaan kaakaota termoskannussa.

Kaadoimme lämpimät kaakaokupposet sateen jäljiltä raikkaassa metsässä. Istuin kannolla ja hörpin kaakaota äidin putsatessa tatteja.

Tämä on hyvin voimakas muisto. Voin muistaa, miten vihreää kaikki oli. Ympärillämme oli suuria kuusia ja allamme vihreää sammalta. Maasto oli hieman soinen, ja sade oli saanut kaiken kukoistamaan. Onhan metsässä aina vihreää, mutta tämä oli erilaista. Jotenkin yliluonnollista. Tuntui kuin olisimme olleet jonkinlaisessa metsän keskipisteessä.

 

Toinen vahva lapsuuteni luontomuisto liittyy isääni. Olimme mummoni ja pappani luona kylässä ja lähdimme kalaan. Menimme soutuveneellä pieneen lahteen, josta tiesimme saavamme mato-ongella lahnoja. Nousimme rannalle, heitin kohon veteen ja jäin odottamaan. Hetken päästä koho alkoikin hyppelehtiä pinnalla, ja lopulta se upposi pinnan alle.

Nostin vavan ja näin, miten omituinen pitkä ja ohut kala roikkui koukussa. Samalla hetkellä kala putosi rannalle. Mutta kas kummaa! Koukussa oli toinen, vielä pienempi kala. Kävi ilmi, että pieni kiiski oli tarrannut koukkuun ja pieni hauenpoikanen oli napannut kiinni kiiskeen.

Päästin hauen takaisin veteen kasvamaan. Kiisken isäni sai irrottaa koukusta, koska inhosin tuota ällöttävää, limaista ja piikikästä otusta. En voinut koskea siihen, vaikka muut kalat kyllä reippaasti itse irrotinkin.

 

Yksi luontomuisto liittyy pappaani. Pappa omisti hieman metsää, ja olimme isäni ja pappani kanssa ”tarkistamassa tiluksia”. Pappa tutkaili puita välillä kommentoiden että ”tuosta ei tule mitään”, ”tuo on hyvä joulukuusi”, ”hyvää tukkia”, ”hyttyset perhana” ja niin edelleen.

Sitten papalle tuli vessahätä, se isompi. Vanha sotaveteraani ei paljoa kursaillut vaan veti housut alas. Kun tuli pyyhkimisen aika, mietin, miten pappa sen asian hoitaa, kun ei tullut vessapaperia mukaan. No eipä siinä sen kummempaa kuin iso kuusenkäpy käteen ja homma oli sillä hoidettu.

Mietin haltioituneena, että on se pappa etevä kun tuollaisen vessapaperin keksi. Itse kun olin päätellyt, että eivät taida koivunlehdet olla tarpeeksi isoja.

 

Kaikki edellä mainitut muistot liittyvät lapsuuteeni. Myöhemmin yläasteella minua kiinnostivat enemmän tietokoneet ja kotona nyhjääminen ja ammattikoululaisena tytöt ja kaupunkien huvitukset. Vasta vaimoni tavattuani palasin luontoon, kun päätimme lähteä yhdessä sienimetsään ja mustikoita poimimaan.

Siitä lähtien olemmekin joka kesä pyrkineet pääsemään mahdollisimman usein luontoon. Otamme myös aina lapsemme mukaan. Jokainen kolmesta lapsestamme on pienestä pitäen liikkunut kanssamme metsässä, ensin lastenvaunuissa ja sitten kävellen.

En tiedä, olenko ainoa isä tässä maassa, joka on työntänyt lastenvaunuja suolla, mutta ei meitä varmaan kovin monta ole.

 

Tutussa sienimetsässämme on hyviä polkuja, joita pitkin tarpeeksi sinnikkäällä luonteella varustettu voi työntää lastenrattaita. Ensin tulee pieni metsätie, jonka varrelta löytyy herkkutatteja, kantarelleja ja joskus suppilovahveroitakin. Sitten pieni pätkä hiekkatietä lammen rannalle, jossa on lähes aina kantarelleja. Toisella puolella tietä on valtavia puskia villivadelmaa sekä kivikautinen kalmisto kallion laella.

Hiekkatieltä vaunut kulkevat lammen toista rantaa ensin sata metriä metsätietä, josta voi tarkkailla lammessa uiskentelevia kaloja ja josta löytyy lisää kantarelleja. Sitten pientä, poukkoilevaa polkua, joka on lammen rannalla vetinen mutta muuttuu pian kunnon metsäpoluksi, jonka varrella on tatteja, haperoita ja hieman kauempana polusta lisää kantarellia.

Kohta tullaan taukopaikalle toisen metsälammen varrelle, jossa on isoja mustikkamättäitä. Täällä syödään hieman eväitä, ja vaunuja työntänyt isä saa levähtää lasten maiskutellessa mustikoita. Sitten jatketaan lammenviertä syvemmälle metsään. Tässä kohtaa näkee lähes aina kyykäärmeitä.

Polku jatkuu ja kapenee. Hetken aikaa pitää kulkea hieman kyyryssä, koska ympärillä on pieniä kuusia, joiden oksat kurottavat polulle. Tässä on myös pari kaatunutta puuta ja kantoja vaunujen esteenä, mutta kyllä niistä yli pääsee.

Muutaman ojan ylitse, ja sitten ollaankin suppilovahveropaikassa. Muutama hapero ja rouskukin on siellä täällä. Täällä haisee joskus hirvelle, ja ruskeita todisteita sarvipään vierailusta löytyy myös maastosta. Tästä mäkeä ylös kallion päälle ja siitä polkua pitkin pikkusillalle, josta pääsee maantielle. Majapaikassa odottaa saunan lämmitys ja sienien putsaus.

 

Kirjoittaessani tajusin, että suurimpia luonnon antimista taitavat olla muistot ja kokemukset. Jostakin syystä juuri luontokokemukset ovat ainakin minulla hyvin vahvoja. Tuoksut, tunteet, sanat, yhdessäolon ilo ja rakkaiden läheisyys ovat voimakkaimpia niissä muistoissani, joissa olen luonnon äärellä.

En tiedä mistä tuo johtuu. Kenties siitä, että me olemme kuitenkin ihmisinä enemmän osa luontoa kuin osa kaupunkeja ja luomiamme laitteita. On meillä ihmisillä enemmän yhteistä hyttysen, männynkävyn tai herkkutatin kanssa kuin autojemme ja tietokoneidemme kanssa. Siksi tunnemme olomme niin hyväksi metsässä ja luonnossa liikkuessamme. Siksi luontomuistomme ovat niin vahvoja, ja siksi stressimme poistuu metsän keskellä.

Suurin luonnon antimista on se, että luonto on kotimme ja me olemme sen kanssa yhtä.


Sami Ojanen
Helsinki

Aiheeseen liittyvät artikkelit