Metsäelämää: Metsän lahja kotiutujalle

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Aarteen Metsäelämää-kirjoituskilpailu vuodelta 2014 innoitti lukijoitamme lähettämään meille kymmeniä metsämuistoja. Tässä kirjoituksessa asepalveluksesta kotiutunut lähtee metsään riistan toivossa.


Sari Tammikari
Väsymystä ei tuntenut, kun oli yhdeksän kuukautta juuri hankittu kuntoa.

Oli lokakuun 11. päivä vuonna 1959. Olin edellispäivänä vapautunut asepalvelusta Vaasan jääkäripataljoonassa. Nyt oli aika ottaa kunnon rentoutuminen mieluisen harrastuksen parissa.

Tein jo illalla sissimuonani valmiiksi: puolikas orressa kuivattua leipää, vain voita välissä. Aamulla heti kello neljän jälkeen kuljin aivan pimeässä tuttuja metsäpolkuja pitkin etäällä olevia suoalueita kohti. Tarkoitukseni oli tavoittaa aamulennolta teeriä. Mutta hiljainen oli tienoo, ei minkäänlaista siivekästä näkynyt.

Jatkoin siitä kierrosta suunnitelmani mukaan, ilman tahtia, ilman komentoja. Oma haulikko olalla armeijan kömpelön kiväärin sijaan. Kävelin monia kilometrejä auringon jo mukavasti lämmittäessä. Tulin kallioiselle rinteelle, otin leivän taskusta ja rupesin murkinalle. Äidin tekemä leipä maistui mainiolta ikivanhan, paksun vanikan sijasta. Kesä oli ollut hyvin kuiva, ja vettä löytyi vain pienestä, lähteisestä purosta.

Kauaa en malttanut taukoa pitää vaan jatkoin matkaa. Päivä oli varmaan liian kirkas ja aurinkoinen, sillä linnutkin olivat pitämässä siestaa.

 

Tulin järven rantaan ja käännyin takaisin päin. Rannat olivat puhtaita, pajukot eivät hidastaneet kulkua, koska rannat olivat olleet vielä hiljakkoin karjan laitumina. Sitten tuli pitkä, mutkainen jokivarsi. Väsymystä en tuntenut, olihan yhdeksän kuukautta hankittu kuntoa.

Aurinko alkoi jo painua metsänreunan tasolle. Istuin ladon kynnykselle, mutta yhtään ei tuntunut turhalta reissulta. Kotiin oli vielä pari kilometriä.

Sitten tapahtui, taivaan täytti suurin koskaan näkemäni teeriparvi ja lensi minua kohti. Minun ei tarvinnut kuin ojentaa ja laukaista, ja kolme urosteertä lopetti lentonsa. Olin aivan ällikällä lyöty. Näinkö otti luonto poikansa vastaan.

Meno metsän parissa jatkui useita vuosia, kunnes kaupunki kutsui toisenlaiseen elämään, mutta kaikkina kesinä ja syksyinä metsä on antanut virkistystä ja kuntoa marjastuksen parissa.


Eino Heikkilä
Tampere

Aiheeseen liittyvät artikkelit