Minun metsäni: Metsässä läpi elämän

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Tässä Aarteen Minun metsäni -kirjoituskilpailun satoa vuodelta 2009. Nimimerkki Liisa Marjatta on hikoillut metsässä läpi vuosien ja suosittelee lämpimästi metsänhoitoa pariskunnille yhteiseksi ajanvietteeksi.


Pentti Vänskä
Metsästä on haettu vuosien varrella sekä puutavaraa taloa varten että mielenrauhaa epävarmoina aikoina.

Ensimmäisiä metsämuistojani on pikkumetsä. Olin alle kouluikäinen, kun kaukaisin – ja tietysti siksi myös paras – leikki- ja retkikohde oli pikkuinen yhteismetsä. Sinne saimme me pienet tytöt mennä omin päin pellon reunoja pitkin. Joskus oli mukana mehua ja pullaa. Pienet männyt ja suomaiset lammet huumasivat tuoksullaan. Ruskea vesi houkutti. Sukat ja kengät vaan pois ja mättäiden väliin vesisilmäkkeisiin räpiköimään. Kotona ei tietysti kerrottu mitään näistä vesileikeistä. Jalat pyyhittiin ja kuivattiin alushousuihin, niin ettei äiti arvannut. Varmasti meistä olisi tullut kotipihan vankeja.

Seuraavien vuosikymmenien aikana metsä oli minulle lähinnä marjastus- ja sienestyspaikka, kunnes rupesimme rakentamaan omaa taloa. Mieheni oli saanut isältään valmistujaislahjaksi pienen metsäpalan. Joka vuosi pääsiäisen aikaan muistan sen ensimmäisen päivän Sennunmäessä. Heti lauantaiaamun valjettua lähdimme töihin. Meitä oli viiden hengen porukka: moottorisahamies, mittamies-metsäteknikko, isäni, mieheni ja minä. Lumi oli sulanut puiden juurilta laikkuina. Puu kaatui. Kuusikkoa kassaroitiin tötseiksi. Männyistä tuli kunnon lankkua. Mahtava aurinkopäivä oli alkua oman talon töille.

Puut sahattiin lähitalossa, ja ne sahapäivät olivat minulle tosi rankkoja. Lankut olivat märkiä ja painavia. Kuorma nousi aina vaan korkeammaksi ja aina vaan oli vaikeampi lastata. Mutta naisena en halunnut antaa periksi, varsinkin kun huomasin miesten hymyilevän toisilleen selkäni takana. Antaa nyt sen yrittää... Komea traktorikuorma purettiin sitten keväällä tontille. Taaplasimme sitä vappuna ja kuuntelimme ohi ajavien huutoja työläisten vapaapäivästä. Me olimme vapaita työläisiä. Työn juhlaa meille oli omasta metsästä haettu lautakuorma, jota sinä vappuna siirtelimme.

 

Talo valmistui aikanaan, työt sujuivat, perhe kasvoi. Kaikki tuntui menevän hyvin. Niinhän koko Suomi ja koko maailma luuli. Tulikin pankkikriisi. Meni työpaikat alta. Niin meni mieheltäkin.

Jokainen purki suruaan ja epätoivoaan omalla tavallaan. Minä menin metsään. Siellä oli kaadettu sähkölinjan takia puita. Olivat vaan niin kaukana tiestä, että jollakin pelillä ne piti saada tien varteen. Pienet saattoi kantaa. Isot piti pyöritellä ja kaataa pituussuunnassa eteenpäin, pitkittäin. Märät pöllit painoivat ja luistivat. Oli paha olla, mutta helpotti, kun sai punnertaa, nostaa ja kirota. Monta päivää siellä meni. Mieli tasaantui. En tiedä, miten olisin selvinnyt siitä syksystä ilman niitä metsäpäiviä.

Varsin selvästi muistan sen metsänistutuskevään, jolloin omalla työpaikallani oli vaikeaa. Illalla töiden jälkeen oli helpottavaa lähteä rautakalliolle kuusen taimia istuttamaan. Metsä oli märkää, mikä tietysti oli taimien kannalta hyvä mutta istuttajalle huono. Istutusputki tukkeentui, saappaat upposivat, rämpiminen oli raskasta, mutta ilma kevyttä hengittää. Oli toukokuu hajuineen ja linnunlauluineen. Miksi miettiä liikaa työtä tai sen puutetta. Elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Keväinen luonto pakottaa jokaisen uskomaan uuteen alkuun.

Viime vuosina metsä on ollut eläkeläiselle hyvä suojatyöpaikka silloin, kun elämä on tuntunut turhalta ja pitkäveteiseltä. Eväät reppuun, raivaussaha ja vesuri auton perälle ja menoksi. Rankametsässä puiden kanssa askarointi tekee hyvää niin sielulle kuin ruumiillekin. Kaksi vai kolme tankillista tänään? Ei yhden takia kannata ajaa kahtakymmentä kilometriä. Mukava on katsella pieneen peräkärryyn kannettua puukuormaa. Ei siinä kaikki ykköslaatua ole, mutta onpahan omasta metsästä ja omaan saunaan viedään.

Rankametsää suosittelen lämpimästi kaikille pariskunnille. Se on hyvä yhteinen harrastus. Ei tarvitse vaimonkaan kotona katsella kelloa tai yrittää soitella miehelle metsään. Se vasta on vihonviimeinen homma, se soittaminen. Ei se toinen sitä kännykkää siellä metsässä kuule. Vaikka sen seikan jokainen järkevä ihminen tajuaa, niin siitä huolimatta iskee pelko: onkohan kaikki hyvin. Kun molemmat ovat metsässä, he ovat yhdessä mutta kumminkin niin kaukana toisistaan, että mahtuvat ajattelemaan omia asioitaan. Ajatukset selkiintyvät, ruumis väsyy, mutta mieli virkistyy.


Liisa Marjatta

Aiheeseen liittyvät artikkelit