Minun metsäni: Sotakorvauksista EU-aikaan

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Metsä on osa suomalaisen elämää varhaislapsuudesta aina eläkepäiviin. Sen todisti Aarteen Minun metsäni -kirjoituskilpailu vuodelta 2009. Tässä kirjoituksessa muistellaan hakkuita ja harvennuksia ja metsän toipumista.


Kari Lindholm
Lapset leikkivät kuusijättiläisen alla ja antoivat sille oikein nimenkin: Pilviparta.

– Tähänkös lyön ensimmäiset pilkat?

Miesjoukko oli juuri lähtenyt talon pihasta ja pysähtynyt suuren kuusen juurelle. Antton kohotti leimauskirvestä ja katsoi metsäneuvojaan.

– Ei sentään siihen, tuommoista puuta ei saa kaataa. Se on pihapiirin rajalla ja varmaankin jo aiemmin päätetty jättää kasvamaan. Mutta tästä eteenpäin muistakaa, että kaikki seitsemän tuumaa täyttävät leimataan.

– Enhän minä tosissani. Ei antanut tämän talon entinen isäntä, se Einari, kaataa tätä, kun tietä meinattiin leventää. Sanoi, että ennen tuo sauna ja maitohuone ja jopa kaivokin siirretään, ettei kuusta tarvitsisi kaataa. Tielinja kepitettiin sitten tuonne alemmaksi, muisteli Antton ja jatkoi:

– Sitten tulikin se isompi savotta ja tietyöt saivat odottaa.

– Niin, sen savotan seurauksiahan taitaa osaltaan tämäkin määrämittahakkuu olla. Nyt pitää tuolle suurelle itäiselle ystävällemme korvata se, että erehdyimme puolustamaan maatamme.


Leimausporukka ryhtyi työhön. Seuraavana talvena puut kaadettiin. Kirvestä, pokasahaa ja justeeria käyttävät miehet uurastivat sitkeästi ja jälkeä syntyi. Hevoset vetivät kuorman toisensa perään Päijänteen jäälle. Kesän koittaessa tuli niputuskone ja sitten höyryhinaaja otti lautan peräänsä. Matka kohti etelää ja Kymijokea alkoi.

Suuri kuusi jäi yksinäisenä harsitunnäköisen metsän laitaan. Lapset leikkivät sen juurella, olihan siitä hauska seurata tiellä kulkijoita. Antoivatpa kuusijättiläiselle oikein nimenkin: Pilviparta.

Mutta yllättävän nopeasti toipui metsä. Kohta se yltyi pituuttaan venymään ja paksuuttaan paisuttamaan. Myös mustikanvarvut elpyivät ja monina kesinä tuottivat hyvän sadon niin ihmisille kuin linnuillekin. Ympäristöään paljon ylemmäksi kohoava Pilviparran latva näkyi kauas. Se oli hyvä maamerkki niin metsästä kuin vesiltä tullessa.

Kallion reunasta löydettiin luola. Majoja rakennettiin, sammaltupia. Ensin leppäriukuja keoksi, sitten oksia ja havuja ja lopuksi koko komeus päällystettiin sammalilla. Joskus talvi-illan hämärtyessä uhmattiin metsän synkkyyttä ja etsittiin tervaskanto, johon tehtiin tulet. Hetkessä pimeni metsä valopiirin ulkopuolelta. Kammottava huhuilu kuului Hyypiönkiven suunnalta. Olipa seikkailu.

 

Puoli vuosisataa oli kulunut määrämittahakkuusta. Pari harvennustakin metsässä oli tehty. Kuusikossa alkoi näkyä harsuuntumisen merkkejä. Hyviä tukkipuita kuivui pystyyn. Vaikka olin kuvitellut aina säästäväni tämän metsän osan, jouduin muuttamaan mieleni. Leikkuupuimuri oli käynyt raihnaiseksi ja epäluotettavaksi. Niinpä pistäydyin maatalouskauppaan kysymään koneitten hintoja. Syntyi kauppa, jossa vanha Sampo vaihtuisi uuteen.

Mutta rahaa tarvittiin paljon. Nyt saisi aurinkoa varjostava kuusikko väistyä pihan eteläpuolelta. Avohakkuu oli ainoa vaihtoehto tässä järeässä tukkimetsässä. Leimaajia ei enää tarvittu. Nauhoilla vain rajattiin alue, ei tosin aivan metsätaloussuunnitelman mukaan. Kallioilla kasvavat männiköt saivat jäädä.

Oudolta rupesi maisema näyttämään, kun monitoimikone oli kolmisen päivää pyörähdellyt. Raiteitakin painui märkään maahan puukuormien alla. Mullistusta täydensi vielä samana syksynä tapahtunut äestys. Pian lumi tasasi kuitenkin rumuuden. Seuraavana keväänä istutettiin rauduskoivun taimia.

 

Kolmisen vuotta sitten aloin heiluttaa siellä vesuria. Istu ja pala! Kuinka kaunis ja monimuotoinen metsä tähän onkaan tulossa! Koivuja on hirvienkin jäljiltä aivan riittämiin, ja sieltä täältä nousee terhakoita havupuun taimia. Kaikkia lehtipuita ja katajia koetin vesatessani säästää semmoisiin paikkoihin, mihin ne mielestäni sopivat.

Yhtä oikeaa metsänkäsittelytapaa ei olekaan. Aina tulee virheitä, jotka kuitenkin luonto aikanaan korjaa ja tasoittaa. Elämä jatkuu.

Mutta kuinka kävi Pilviparralle? Kyllä se siellä omalla paikallaan edelleen seisoo. Humisee tyytyväisenä katsellessaan nuorta puukansaa.


Risto Yli-Luukko
Jämsä

Aiheeseen liittyvät artikkelit