Tarinoita metsästä: Isän kanssa metsätöissä

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Aarteen Tarinoita metsästä -kirjoituskilpailu vuodelta 2011 inspiroi lukijoitamme kymmeniin koskettaviin muistelmiin ja kertomuksiin. Tässä kirjoituksessa muistot vievät 60 vuoden taakse metsätöihin isän kanssa.


Risto Jussila
Talvisella nuotiolla on mukava lämmitellä kesken metsätöiden.

Oli koittanut Suuri Päivä!

Jo edellisenä iltana isä oli kertonut minulle, että huomenna pääsen hänen kanssaan metsätöihin. Minkä riemun tuo lupaus oli minussa viisi- tai kuusivuotiaassa herättänyt. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä metsätyöt ovat. Tärkeää oli se, että pääsen isän mukaan.

Minusta tuntuu, että tuona kevättalven päivänä aurinko paistoi kirkkaasti, ainakaan ei pyryttänyt. Matkasta metsään minulla ei kuluneiden 60 vuoden jälkeen ole muistikuvaa. Autoa tai hevosta meillä ei ollut, joten oletan meidän menneen metsään potkukelkalla.

Sen muistan hyvin, kuinka tarvoimme hankien keskellä kohti isän metsätyömaata. Lumeen oli syntynyt pöpelikköinen kävelyura hänen aiemmista käynneistään työmaalla.

Työmaan reunaan isä tallasi lumeen alueen, jossa minun olisi hyvä oleilla. Hän kaatoi kuusen, jonka suuria oksia hän raahasi ison kasan hankeen polkemansa alueen reunalle, istuimeksi minulle. Sitten hän löysi pihkaisen kannon, josta hän hakkasi kirveellä paloja. Niiden ympärille hän rakenteli kaatamastaan pystyyn kuivaneesta puusta ison nuotion, jota ei kuitenkaan sytytetty. Kannon hän oli varmaankin katsonut valmiiksi jo aikaisemmin, koska se löytyi helposti lumen alta.

Sitten hän ”rakensi” aidan, joka erotti minut hänen työmaastaan. Aita oli hankeen piirretty viiva. Minun ei ollut lupaa ylittää sitä, tapahtui mitä tahansa. Kun minulla oli asiaa, minun piti huutaa isälle aidan takaa.

 

Katselin kun isä kaatoi puita. Ensin hän potki lumen pois puun juurelta, sitten muutama kirveenisku puun tyveen, sahausta ja lopuksi isä nojasi puun kylkeen, joka kaatui rysähtäen ja heittäen ilmaan kimmeltävää lumipölyä. Isän asento hänen ohjatessaan puun kaatumista oikeaan suuntaan muistutti A-kirjainta, jonka osasin jo itse kirjoittaa.

Aluksi piirtelin tikulla kuvia hankeen. Pian kyllästyin siihen. Vieressä kallio vietti alaspäin. Siinäpä oiva laskettelupaikka! Yrittäessäni laskea mäkeä upposin lumeen. Yritin useita kertoja, jolloin hangen alta paljastui pieni läikkä jäätynyttä kalliorinnettä. Siinä mahtui liukumaan takamuksillaan. Tästä innostuneena puhdistin lunta kallion päältä käsillä kaapien ja lakaisemalla rinnettä kuusenhavulla. Sainkin valmiiksi mielestäni pitkän liukumäen, jota laskin innolla.

Kuten arvata saattaa, kyllästyin siihenkin. Kävin aidan luona huutelemassa isälle milloin mitäkin ja hän yritti keksiä minulle tekemistä ja ajattelemista. Hetkeksi pääsin auttamaan isää. Hän oli lopettanut kaatamisen ja karsi puita. Sain luvan ylittää aidan ja mennä siirtämään oksia pois karsittujen runkojen luota. Se oli raskasta työtä ja näin jälkeenpäin ajatellen aivan turhaa, mutta sainhan aikani kulumaan ja pysyin lämpimänä.

 

Tiesin, että meillä oli eväät mukana, joten tietysti minulle tuli kova nälkä ja jano. Pitkän kinuamisen jälkeen isä lopetti työnteon, tuli ja sytytti oleskelupaikalleni rakentelemansa nuotion ja meni jatkamaan työtään. Minun piti vahtia nuotiota mutta en saanut mennä sen lähelle. Sain lämmitellä nuotiolla mutta en saanut lisätä puita nuotioon. Muistan kyykkineeni nuotion vieressä kuusenhavu kädessäni. Palavasta kuusenhavusta tuli huumaavan hyvä tuoksu. Vieläkin saatan joulun aikaan polttaa kuusenoksaa kynttilän liekissä, jolloin muistan aina tuon lapsuuteni metsätyöpäivän.

Kun nuotio alkoi hiipua, isä tuli ja kaivoi repustaan kahvipullon itselleen ja mehupullon minulle. Molemmat pullot oli tungettu villasukkiin, jotta juomat säilyisivät lämpiminä. Repusta löytyi myös voileipäpaketti, ja juhlat alkoivat.

Yllätys oli isän repun pohjalta löytynyt kieppi ohutta, noin aikuisen miehen sormen paksuista lenkkimakkaraa. Isä pisti siitä paloja vuolemiinsa keppeihin. Minä sain oman keppini, jonka päässä oli minun makkarani. Istuimme rinnakkain havuistuimellamme ja paistoimme kumpikin omaa makkaraamme. Tuo silloin paistamani makkaranpätkä on ollut maukkain koskaan syömäni.

Makkarat syötyämme isä lisäsi puita nuotioon ja varoitti minua menemästä lähelle. Hän meni jatkamaan työtään. Aurinko paistoi ja lumi häikäisi silmiä. Saatoin nukahtaa. Mitä sen jälkeen tapahtui, siitä en muista mitään. Auringon loiste hangella jäi viimeiseksi muistikuvakseni isän kanssa metsätöissä viettämästäni päivästä.


Sirkka-Liisa Karppi
Turku

Aiheeseen liittyvät artikkelit