Tarinoita metsästä: Kunniavelka mummolle

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Aarteen Tarinoita metsästä -kirjoituskilpailu vuodelta 2011 inspiroi lukijoitamme kymmeniin koskettaviin muistelmiin ja kertomuksiin. Pentti Jokisen mielestä hyvin hoidettu metsä on paras lahja, jonka voi seuraaville sukupolville antaa.


Kari Lindholm
Kirjoittaja kunnioittaa mummonsa uurastusta pitämällä huolta perintömetsästä.

Minun metsäni on aikanaan jo mummoni hikisellä työllä lunastanut ”isojaosta”, joka oli tehty pappani sisarusten kesken. Lähes parinsadan hehtaarin tilasta annettiin 4–5 hehtaaria muille osallisille, mutta kaksi veljeksistä saivat kahdestaan reilut 160 hehtaaria.

Vanhempani lunastivat tuon 5,5 hehtaarin tilan sitten itselleen. Isäni oli metsäalan ammattilainen. Ihailin hyvin hoidetun metsän kauneutta ja myöhemmin ymmärsin, että sieltä tuli toimeentuloa ynnä poltto- ja tarvepuuta yllin kyllin omiin tarpeisiin.

Metsä on suuren keskisuomalaisen järven suuren selän äärellä. Pikkuvekarana oli mahtavaa vaeltaa metsäpolkua järven rantaan kuuntelemaan aaltojen loisketta ja tuulen kohinaa. Nykyisin sitä metsäterapiaa pitäisi olla tarjolla kaikille kurakelin koheltajille.

 

Aikanaan metsätila siirtyi perintönä minulle. Olen ottanut motokseni, että minulla on kunniavelka mummoni uurastusta kohtaan ja sen kunniavelan voin maksaa pitämällä metsän hallussani ja siirtämällä sen lapsilleni, jotka sitten voivat jatkaa perinnön vaalimista.

Nyttemmin olen oivaltanut metsässä vielä selkeämmin kiinteän omaisuuden katoamattomuuden arvon. Pieneen kassavajeen täydentämiseen metsäkauppa silloin tällöin tekee ihan eetvarttia ja voipa metsää tarpeen tullen käyttää vakuutena. Kyllähän siinä arvo säilyy toisin kuin erinäisissä pörssipapereissa, jotka huojuvat sinne tänne ja varsinkin alamäkeen, milloin niitä viedään EU:n rahakatastrofien paikkaamiseen. Metsää ei voi viedä, ei ainakaan niin helposti; ennen sitä keikahtaa jotakin heiveröisempää maailmasta.

Valitettavasti meitä pienen metsälön harrastelija-etämetsänomistajia vain pidetään valtakunnan talouden kannalta ihan kolmannen luokan toppatakkikansalaisina. Tästä sain tuntuman kaupatessani puutavarayhtiöille männä syksynä puuta. Viidestä yhtiöstä yksikään ei vastannut huutooni. Ei kiinnosta suuria pienet, ja silti korostetaan kaikkien metsien arvokkuutta ja kehotetaan kansalaisia kaikella huolella metsiään hoitamaan. Ole siinä sitten kristillisesti: olet arvokas, mutta ketään ei kiinnosta.

Onneksi paikallinen metsänhoitoyhdistys tuli apuun ja realisointiprosessi meni joltisenkin jouhevasti. Itsestä tuntuu vain hiukkasen ontolta, kun tietämys asioista on aika alhaista tasoa. Tieto tosin karttuu kokemuksesta ja tekemällä oppii. Se pätee myös metsän kanssa.

 

Kun metsä on ihmiskunnan keuhkot kuten kirjasto on ihmiskunnan aivot, tulisi valtiovallan ottaa metsäasiat erityiseen suojelukseensa. Arvostus metsää kohtaan on käsittääkseni ajan kuluessa noussut.

Metsänhoito on saanut kokea monet poliittiset, taloudelliset ja biologiset sodat. Ovat menneet vedet ja lapset siinä tuoksinassa. Jossakin vaiheessa arvon metsätieteilijät kehittivät huipputeorian, että ei kun kaikki puut lakoon ja sitten uutta metsää odottelemaan, mutta varo pitkästymästä. Se buumi taisi jäädä lyhyeksi, sillä mielestäni nyt on jo ryhdytty aivan tieteellisesti todistamaan toista: monimuotoinen metsänkäyttö onkin parempi myös tuottavuudeltaan puhumattakaan eettisistä arvoista.

Ei ole lohduttomampaa näkyä kuin äsken hakattu raivio, jossa ei ole jäänyt juuri linnulle laulupuuta eikä oravalle pesäkuusta. Kyllähän luonto haavansa nuolee, mutta aikaa tärvääntyy tuhottomasti. Metsän tuoton pitkällinen odotus heikentää varmasti metsänomistajan motivaatiota hoitaa omaisuuttaan.

Täydellisen tietämättömyyteni tuomalla varmuudella rohkenen epäillä, että puuteollisuuden kannattavuutta on osaltaan heikentänyt itsekäs talous- ja ammattiyhdistyspolitiikka. Varsinaisen tuotannontekijän, metsän, omistajalle ei sitten ole jäänytkään paljon mitään.

Ihmisen itsekkyys maailmanlaajuisesti on toki sekin aiheuttanut suurta tuhoa pallolla, kun sademetsä toisensa jälkeen on rysäytetty maahan. Kuka ajattelisi tätä palloa edes hitusen, sillä ei ole kohtuullista tuhota Tellusta tulevilta sukupolvilta.


Pentti Jokinen
Pirkkala

Aiheeseen liittyvät artikkelit