Tarinoita metsästä: Lapsuuden metsäleikit

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Tässä lisää Aarteen Tarinoita metsästä -kirjoituskilpailun kiinnostavia ja koskettavia tekstejä. Tässä kirjoituksessa muistellaan mennyttä kotimetsää lapsen silmin.


Pentti Vänskä
Lapsen mielikuvitus teki siirtolohkareesta kodin ja lammashaasta intiaanimaan.

Lapsuudenkotini sijaitsee eteläpohjalaisittain ”mäellä”. Toisin sanoen kivikkoisella, vähän ympäristöään ylempänä olevalla alueella. Ennen itään päin järven suuntaan laskivat pellot. Nykyään ne on istutettu koivulle. Jo monena vuonna on saatu polttopuut useaankin talouteen pelkästään harventamalla pois kitukasvuiset ja haljenneet rungot.

Länteen päin jatkuu isän hyvin hoitama tuore kangasmetsä. Jos yksikin katalarva eli tervasroson kuivattama mänty osui isän silmään, hän kaatoi sen heti pois. Loivassa rinteessä suometsän lähellä mustikat kypsyivät aina erityisen isoiksi ja meheviksi, vaikka muualla olisi kärsitty hallasta tai kuivuudesta.

Kun viimein opin kävelemään, aiheutin äidille sydämentykytyksiä katoamalla hetkeksi metsään perhosen perässä. Vähän isompana sain sitten luvan perästä leikkiä metsässä. Sellaisia hienoja kiipeilypuita, johon olisi voinut rakentaa majan tai edes kiivetä, ei metsästä löytynyt. Pari huonosti kiipeilyyn sopivaa kuusta oli liian kaukana. Mutta metsää halkoi selvä polku, joka oli tallautunut siihen aikojen saatossa, kun toiskan eli naapurin lehmiä oli viety oikoja kytövainioille.

Polun varrella näköetäisyydellä kotipihaan oli iso, laakea siirtolohkare, joka tietysti oli leikisti koti. Lattiaa lakaisin varvuista tekemälläni luudalla. Keräsin käpyjä, erikoisia puunkappaleita, kääpiä ja kiviä aarteiksi.

Mummu asui läheisessä pikkutuvassa, ja hänellä oli tapana piilottaa kiven- ja kannonkoloihin kaikki sellainen jäte, jota ei voinut polttaa hellan pesässä. Siksi löysin maastosta kiehtovia posliininsirpaleita ruusukuvioineen. Paras löytö oli vain vähän säröillä ollut uunivuoka. Toisaalta pursuili sieltä mättäiden seasta myös lauantaimakkaran oransseja kuoria, paristoja sekä muovisia että metallisia pusseja ja purnukoita, lasinsiruista puhumattakaan.

Jotkin valkoiset kukat tuoksuivat mielestäni erityisen ihanilta hajuvesiltä. Keräsin kukkia ja yritin jauhaa, uuttaa ja säilöä niitä purkkeihin, mutta pettymyksekseni ne alkoivat aina lemuta mädänneeltä.

 

Kun polkua uskaltautui kulkemaan vähän toistasataa metriä, tuli ison katajan luokse. Vähän vinossa ja kiertyneenä se on seissyt paikallaan monta sukupolvea.

Pienempiä pylväskatajia kasvoi läheisessä lammashaassa ja perävainiolla pellon ojissa. Eräänä päivänä huomasin isän raivanneen ne pois. Olin pitkään todella pahoilla mielin, sillä jotenkin jo lapsena tiesin, että katajissa oli jotakin erityistä. Vähän isompana tyttönä sain sitten hoidetuksi sen, että iso katajapuu rauhoitettiin virallisesti. Käyn sitä vieläkin joskus katsomassa ja mietiskelemässä.

Läheisessä lammashaassa pihlajien ja männyntaimien keskellä oli mielikuvituksessani intiaanimaa. Se rajoittui vanhaan puuaitaan ja pieneen ojaan, jonka yli viritin lankun jännittäväksi sillaksi. Luonnollisesti ympäristöön oli asenneltu paalinarua ansoiksi. Vanhaan tynnyriin maalasin maagisia kuvioita ja rummuttelin sitä aika ajoin. Isä pystytti puhelinpaalun pätkän toteemiksi. Olisi kauheasti tehnyt mieli sytyttää nuotio, mutta tottelevaisena tyttönä en sitä onneksi tehnyt. Tai se ei onnistunut puita yhteen hinkkaamalla kuten elokuvissa.

Tiipiin sain jotenkin pystyyn, ja kun siihen kasasi vilttejä ja mattoja, sai hyvän suojan ötököiltä. Eräästä penkasta löysin sinistä savea, josta muovailin sormet haavoilla ruukkuja. Isä osti perunajauhotehtaan jäämistöstä marmorisen ohjaustaulun, jonka päällä monet taideteokset syntyivät. Kokeilin myös kovettaa niitä polttamalla ja maalaamalla joskus jopa kynsilakalla. Kun satuin löytämään lintujen sulkia, lisäsin ne heti intiaanipäähineeseen. Välillä paukuttelin leikkipyssyllä ja olinkin lehmityttö.

 

Kun lehmipolkua kulki kyllin pitkään, tultiin kyrölle, joka sekin on nykyään koivuntaimella. Pellot rajoittuivat monen metrin syvyiseen laskuojaan, jossa muhii pohjaton musta turvemömmö. Sinne kun ryömisi, saisi aidon luonnonhoidon.

Toisella puolella on ohut kaistale ikivanhaa suota, jossa lakka ja bonsaimännyt yrittävät vielä kasvaa mutta lopulta kuivuvat pois. Siitä silmänkantamattomiin alkaa Vapon musta turvetuotantoalue. Kesällä kuivaan aikaan oranssit turpeennostokoneet imuroivat hitaasti edestakaisin turvetta avaruusoliomaisiin kitoihinsa. Jotkut jättävät jälkeensä kiiltäviä pötköjä kuin jättiläislakritsia, joka sitten kuivuu kovaksi pökäleeksi. Turvepöly kohoaa taivaalle metsän yli näkyväksi patsaaksi, ja välillä kuuluu kalahdus, kun koneet osuvat kiviin. Muinainen vesistön pohja alkaa näkyä ja yhä enemmän valkoisia kiviä nousee kantojen sijasta esiin. Välillä on kiiruhdettava tarkistamaan, ettei kyseessä olekin kytevä palo, joka voi leimahtaa ja levitä metsään ja kotiin saakka.

Tämä kaikki palautui mieleeni, kun katselen valtavia turverekkoja, jotka ajavat kotini ohi vieden energiaa talven varalle lähikuntiin. ”Pois alta pikkuautot ja pyöräilijät!” tuntuvat rekkojen kuskit ajattelevan. ”Tämä tie ei riitä meille kaikille!”

Sen vanhan lehmipolun voin vieläkin osin hahmottaa, mutta se on katoamassa. Yksi Pyryn päivän myrsky pisti alueen mullin mallin ja maastoon jäi niin paljon oksia ja sälää, ettei vanhaa polkua voi käyttää. Iso paasikivikin näyttää nyt ihan tavalliselta möykyltä, joka hitaasti katoaa jäkälien ja sammalien syliin.


Irene Pyssysalo
Taipalus

Aiheeseen liittyvät artikkelit