Tarinoita metsästä: Metsätöissä tutkijan apulaisena

Lukijoiden kirjoitukset 09.02.2017

Oppikoulusta kotiin kesälomalle tullut reipas nuori mies sai odottamatta kesätöitä metsäntutkijan apulaisena 1950-luvulla. Metsätieteilijä Aarne Nyyssösen apumies Jaakko Hynynen muistelee ikimuistoista kesäpestiään Aarteen Tarinoita metsästä -kirjoituskilpailun tekstissä vuodelta 2012.


Hanne Manelius
Mittapojan kestävyys joutui koetukselle, kun innostunut metsäntutkija ei malttanut juuri taukoja pitää.

Elettiin alkukesää 1950-luvun alkupuolella. Minut oli kotiutettu kaupungista, oppikoulusta, lähetetty kotiin haisemaan niin kuin isä virnuili ja kuin samalla ajatteli, että elätettävä se on tuota nuorintakin, joka tilan pienuuden vuoksi oli jo hakeutumassa maailmalle.

Se oli pitkään odotettu hetki, kun kouluhuolista vapaana laskeutui linja-autosta ja tallusteli aitansolan läpi pääskysten risteillessä ja Sylvester-kissan niitä härnätessä lannalta tuoksuvan kotipihan ringillä.

Siihen aikaan ei mietitty, mitä lomalla tehtäisiin. Aina oli jotakin työtä, oli lato odottamassa kattamista, sammalten nyhtämistä tuvan lisäeristeeksi, pajunparkin päästämistä puhumattakaan heinätöistä kotona tai naapuritalossa. Äidin auttamista tai kalareissuja ei työksi noteerattu. Mukava oli saada välillä myös sellaista vieraan työtä, mistä tienasi oikeata rahaa.

Keskellä kirkasta päivää en voinut jouten olla, sillä jos nyt jäisin sisälle laiskottelemaan, saisin pian vihjaisun, että olisi semmoista ja tämmöistä tekemistä. Ei arvaa, olisiko se mieluisaa työtä siinä mielentilassa. Mutta metsätöihin teki mieli. Olin ominut pientä kuorimarautaa jo alakouluikäisestä ja kadehtinut poikia, jotka jättivät koulunsa ja rupesivat savotoimaan. Korean-suhdanteen kasvattamien pinojen päässä ei ollut kylttiä, jolla propsien kuorinta olisi ollut lapsilta kielletty.

Kipaisin lastukkaalle pokasaha ja kirves varusteinani. Sievoinen rankakasa odotti pienimistä. Olin hakenut puut metsästä rekikelin aikaan Lymy-tamman vetämällä liistereellä.
 

Tuskin olin saanut montakaan klapia aikaiseksi, kun Matokankaan mäkeä laskeutui paremmanpuoleinen auto, joka hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi kohdalleni vajaan kymmenen metrin päähän. Kuljettaja, nuorehko mies, silmäili puuhiani ennen kuin avasi suunsa. ”Lähtisitkö minulle hommiin, kuljettaisiin hieman metsässä”, hän virkkoi.

Ajattelin, että tuo ei ole kuka tahansa, vaikuttaa lukeneelta, voi olla ihan herrakin. Sellainen minustakin ehkä tulisi, kun oppia saisin.

Tapitin miestä, joka kertoi olevansa metsäntutkija ja menossa testaamaan pystymittausmenetelmää, jota oli yliopistossa kehitellyt. Johan sattui, nyt pitää osata käyttäytyä, jotta minut hyväksytään metsäherran kaveriksi. Taannehtivasti rinnastan itseni Havukka-ahon Konstaan, Veikko Huovisen romaanihahmoon. Myönneltyäni, että joudan vaikka heti lähtemään, metsäherra pyysi minua tulemaan seuraavana aamuna Lähdeniemeen. En muista, oliko mitään puhetta tienestistäni. Palkkoja ei ollut tapana kysellä eikä niistä tinkiä. Asia sovittu, mies hyppäsi autoonsa, joka lähti tienvarsihiekkaa raapaisten pölypilven saattelemana kirkolle päin.

Tupaan kiidättämästäni uutisesta oltiin hyvillään. Varhain seuraavana aamuna lähdin polkemaan työpaikalleni Mikko-veljen Pyrkijällä äidin laittamien voileipien ja maitopullon kera. Mikäpä oli ajellessa aamuviileässä auringonnousun suuntaan, päivästä oli tuleva lämmin. Kirkolle kertyi meiltä kilometrejä vähän alle viisi ja siitä oli jatkettava kylänraittia kilometrin verran.
 

Työnantajani osoittautui Lähdeniemen Huttusten Aino-tyttären mieheksi, metsätieteilijä Aarne Nyyssöseksi, syntynyt Karttulassa 1921. Hänen muistelmiensa mukaan mittaustyömme tapahtui vuonna 1952. Oma arkistonhoitajani tarjoaa vuotta 1954. Eipä kannata metsänarvioimistieteen professorin ja Metlan ylijohtajan kanssa kinastella. Niinpä nuorruin kahdella vuodella: ”assistentin” ikä olikin vain 12 v 5 kk.

Tutkimuskohteelle ajelimme herroiksi autolla ja urakka pääsi alkamaan. Työ oli tarkasti ennalta suunniteltu, kovin itsevarma mies minusta Nyyssönen oli. Tuskin siihen maailmanaikaan häntä Aarneksi sanoin, kun omia vanhempianikin teitittelin.

Tehtävämme oli selvittää, kuinka paljon markkinakelpoista puuta kasvoi noin sadan hehtaarin suuruisella metsäpalstalla. Aiemmat menetelmät vaativat tehtävään puoli tusinaa työntekijää ja silti olisi aikaa tuhrautunut viikkotolkulla. Meidän tavoitteenamme oli selvitä 4–5 päivässä kahden miehen voimin, joista toinen sitä paitsi oli isän mielestä vasta miehu.
 

Aarne Nyyssösen 1950-luvulla kehittämään, nykyäänkin käytössä olevaan mittausmenetelmään voi tutustua kirjallisuuden avulla, myös netissä siitä on tietoa. Tyydyn vain lyhyesti kertomaan sen pääpiirteistä.

Metsäpalsta ”ajettiin” läpi kuusikoiden ja sekametsien, puskien ja katajikoiden sadan metrin välein ja pysähdyttiin määrävälein kullakin linjalla. Nyyssönen kulki edellä mittanauhaa vetäen ja minä pysäytin nauhan loppupään etumiehen jättämään tappiin. Vaikka en ihan tarkasti nähnyt, suunnasta kait huolehdittiin osin kartan, osin tarkkuuskompassin avulla.

Sadan metrin välein pysähdyttiin moniaita temppuja varten. Haarukkapäisellä kepillä (relaskooppi) valikoitiin tarkempaan syyniin puut, joiden paksuus mitattiin rinnan korkeudelta. Pituuden selvittämiseksi tutkija tarkisti, missä kulmassa hän seisoi kutakin puuta mitattaessa. Apuna hänellä oli jokin teodoliitin sovellus. Trigonometrian lakien mukaan kulmalukema ja matka kyseisen puun runkoon määrittivät puun pituuden. Jos edellä mainittu kulma on 45 astetta, puun pituus on sama kuin matka mittaajasta puun runkoon.

Käytännössä koeala käsitti yhden aarin. Ennalta valmiiksi laskettuja taulukoita käyttäen selvisi tarkasteluun otettujen puiden pohjapinta-ala. Niinpä aarin suuruisen alueen puiden (puulajeittain) tilavuuden määreet olivat valmiina. Taidettiin vielä käyttää kiintokuutiojalkoja, nykyään puhutaan kiintokuutiometreistä. Hehtaarikohtainen tulos, puiden lukumäärä ja tilavuus, selvisi kertomalla saadut luvut sadalla.

Menetelmän lyhyt oppimäärä todistaa, miten arjen askareita voidaan helpottaa numerotieteen avulla. Kun pari vuosikymmentä myöhemmin suoritin tilastotieteen approbaturia professori Eino Haikalalle, muistin, että kyseistä tiedettä olin ollut jo kersana soveltamassa.
 

Onneksi omasin maataloustöillä ja urheilemalla hankitun hyvän kestävyyden. Tutkija Nyyssönen oli niin innostunut teorioidensa soveltamisessa, että taukoja ei juuri tunnettu. Silloin en vielä tiennyt, että hän oli jatkosodan invalidi.

Mittaus saatiin kirjoihin jopa suunniteltua lyhyemmässä ajassa, neljässä päivässä. Urakka oli haastava ja kuntoa kysyvä, mutta ennen kaikkea se oli opettavainen ja mielenkiintoinen, työrupeamistani antoisimpia ja kehittävimpiä. Samoilu Lähdeniemen metsissä lienee vaikuttanut harrastusteni valintaan. Kehuskelen metsurin olevan varjoammattini, jota harjoitan pienellä metsäpalstallani.

Maassamme tuskin on monta yhtä tarkkaan tutkittua metsää kuin Nyyssösten omistama Lähdeniemen tila. Se oli perusteellisen silmälläpidon alaisena yli puolen vuosisadan ajan ja muodostui metsätieteilijälle hyvin läheiseksi.

 

Aiheeseen liittyvät artikkelit