Tarinoita metsästä: Paras perintöni on toivo

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Aarteen Tarinoita metsästä -kirjoituskilpailu tuotti runsasta satoa vuonna 2011. Tässä kirjoituksessa Paula Nordström muistelee, kuinka kokonaisvaltaisesti metsää ja metsän antimia hyödynnettiin hänen nuoruudessaan.


Kari Lindholm
”Kyllä sinä olet ihan korvesta kotoisin.”

Synnyin keskelle itäsuomalaista mänty- ja kuusimetsää. Isän sarkapompassa oli pihkaa. Se tuoksui ja tuoksuu edelleen vastustamattomalta. Äidin patasuti oli tehty koivunoksista, samoin rappuluuta. Minäkin kuorin oksia, kun oli aika tehdä uudet. Kuusenoksia tuotiin talvella rappujen eteen. Niihin oli hyvä pyyhkiä jalat aina sisään mennessä. Talvi-iltaisin katselin ikkunasta tähtiä. Niitä oli myös ikkunalasissa.

Kun ensimmäisen kerran matkasin mieheni kanssa kotiseudulleni, hän tokaisi jollain pitkällä metsätaipaleella: ”Kyllä sinä olet ihan korvesta kotoisin.” Totta joka sana. Silti hänelle ja minulle sanalla taisi silloin olla erilainen merkitys. Minulle metsä on aina ollut hyvä ja rauhoittava paikka. Koulumatkani kulki puoliksi metsän läpi. Mielikuvitukseni näki sammalmättäällä milloin menninkäisen, milloin keijun. Keväällä poimin kotiin mennessä äidille kukkia, syksyllä mukaani tarttui käpyjä, jäkälää tai käkkyräisiä oksia. Niistä askartelimme äidin kanssa asetelmia pöydän koristeeksi.

Syksyisin koko perhe marjasti ja sienesti. Mitä pienempi lapsi, sitä pienempi muki piti kerätä täyteen. Kun väsytti, sain istua kannonnokalla lepäämässä. Isä kantoi minut joskus reppuselässä kotiin kannatellen minua toisella kädellä, toinen käsi piteli täysinäistä ämpäriä.

 

Isä kalasti ja metsästi. Opin jo pienenä, että jos haluaa nähdä metsälinnun, täytyy olla aivan hiljaa. Ihmettelin, miten isä pystyi kävelemään niin, ettei kuulunut risahdustakaan. Hiivimme äänettömästi. Yhtäkkiä isä viittasi johonkin suuntaan ja näin saman kuin hän, vaikkapa teeriemon poikasineen tai kuusen oksalla kököttävän metson. Opin soutamaan ja tiesin, milloin kala syö. Valittelin isälle, miten hyttyset pistivät. Hän totesi, että hyttyset kuuluvat luontoon niin kuin ihmisetkin. ”Pittäähän linnuillekin olla ruokoo.” Sitä paitsi jos antaisin hyttysten pistää rauhassa, tulisin niille ajan mittaan immuuniksi eikä kutina enää tuntuisi. Näin isä vakuutti, eikä hänelle toden totta koskaan noussut minkäänlaista paukamaa.

Suolla oli ihanaa: suopursun ja mesiangervon lähes päihdyttävä tuoksu makasi raskaana hetteikön yllä. Ensin kypsyivät lakat, myöhemmin karpalot. Vaikka marjamatka oli raskas ja lakkojen kypsymisen aikaan oli usein painostava helle ja paarmat kiusasivat, lopputulos oli kaiken vaivan väärti: ihania marjoja kakun väliin ja hilloksi.

Talvella hiihtelin lähimaastossa. Etenkin helmikuun aurinkoiset päivät ovat jääneet mieleeni. Kuusenoksien kärjissä oli kuin helmiä, jäätyneitä vesipisaroita, jotka kimalsivat kilpaa hankien kanssa. Katselin eläinten jälkiä, jäniksen ja ketun jäljet olivat yleisimpiä. Kun joskus näin harvinaisempia jälkiä, painoin niiden muodon ja koon tarkasti mieleeni ja kysyin kotona isältä, minkä eläimen ne olivat. Olisin niin mielelläni nähnyt karhun tai jopa suden jälkiä, mutta totuus oli vähemmän jännittävä: ilves, mäyrä tai supi siitä oli kävellyt, ei koskaan mikään isompi peto.

Mitä olen saanut perinnöksi? Rakkauden luontoon ja sen moninaisuuteen. Syvän kunnioituksen: luonto on aina ihmistä viisaampi eikä yksikään sen osa ole olemassa turhaan. Suuren ymmärryksen siitä, että ihmiskunnalla ei ole oikeutta tuhota ja riistää luontoa vaikka juuri sitä olemme tekemässä. Kalvavan pelon: kuinka paljon meillä on enää aikaa? Luonto näyttää voimansa silloin kun se tahtoo. Ihminen on luonnon edessä voimaton. Tulvat, kuivuus, myrskyt, ennennäkemättömät helteet tai pakkaset tulevat silloin kun tulevat. Sitä niitämme, mitä kylvämme. Kuitenkin paras perintöni on toivo. Toivo siitä, että luonto kyllä parantaa itsensä, jos me annamme sen rauhassa toimia.


Paula Nordström
Lohja

Aiheeseen liittyvät artikkelit