Tunturin tarina päättää Marko Röhrin luontoelokuva­trilogian – Elokuvantekijä päätyi uravalintaansa jo teininä: ”Tietysti ihailin Jacques Cousteauta”

Jutut 22.01.2021

Luonto on inspiroinut Marko Röhriä lukuisiin elokuviin ja ollut suureksi avuksi elämän kriiseissä, esimerkiksi silloin, kun hän 38-vuotiaana jäi leskeksi. ”Ilman sukeltamista ja luonnon yhteyttä tuskin olisin selvinnyt.”


Pakkasauringon valossa höyryävä Jäämeri, valkoisina aaveina pohjoisen yössä hohtavat tykkylumiset puut, jään kahleista ryskyen vapautuvat keväiset tunturijoet.

Tunturin tarina on elokuvatuottaja ja -ohjaaja Marko Röhrin uusin elokuva, jossa katsoja pääsee keskelle pohjoisen luonnon vaikuttavimpia hetkiä. Mytologinen tarina kertoo, kuinka tunturimme ovat miljardeja vuosia sitten syntyneet eteläisellä pallonpuoliskolla ja vaeltaneet hitaasti mannerlaattojen mukana pohjoiseen.

Luonto on inspiroinut Röhriä lukuisiin elokuviin. Tunturin tarina päättää elokuva­trilogian, jonka edeltäjiä ovat olleet huippusuositut Metsän tarina ja Järven tarina.

Tuottelias elokuvantekijä on 35-vuotisen uransa aikana tuottanut myös tukun muita suosikkielokuvia, kuten Rukajärven tien, Lakeuden kutsun ja Talvisodan. Kaikki nuo elokuvat ovat Röhrille rakkaita mutta luontoelokuvat henkilökohtaisimpia.

”Niissä paljastan itseni: näin minä ajattelen, tällainen minä olen. Käytän niissä myös paljon musiikkia, koska niin voin välittää suoraan sen tunteen, jonka saan tietystä kohtauksesta, luonnon paikasta tai vuodenajasta.”

Samat jutut 50 vuotta

Luonto. Elokuvat ja taide. Sukeltaminen. Nämä kolme asiaa ovat olleet erottamaton osa Marko Röhrin elämää lapsesta lähtien. Hämmästyttävällä tavalla ne ovat kietoutuneet niin tiiviiksi kolmiyhteydeksi, ettei yhtä niistä voi oikeastaan edes käsitellä sivuamatta toista.

”Hyvä ystäväni sanoo, että olen puhunut näitä samoja juttuja pikkupojasta asti niin kauan kuin olemme tunteneet eli 50 vuotta. En kuulemma kehity yhtään mihinkään”, nauraa Röhr.

Vaikka Marko Röhr on syntyjään helsinkiläinen, suhde luontoon on aina ollut tiivis. Hän asui vanhempiensa ja sisarustensa kanssa Ruskeasuon kaupunginosassa, joka 1960-luvun Helsingissä oli kuin oma pieni maalaiskaupunkinsa ratsastustalleineen ja Keskuspuistoineen.

Kaikki kesät, lomat ja viikonloput perhe vietti joko kesäasunnollaan Tuusulassa tai varsinaisessa kesäpaikassaan Puulavedellä Etelä-Savossa erämaan keskellä.

”Tuusulassa vietetty aika ja lomat Puulalla vaikuttivat merkittävästi siihen, että luonnossa samoilu kuului jo lapsuuteeni”, Röhr kertoo.

Juha Laaksonen
”Kerron elokuvissani, mitä luonto on parhaimmillaan, mitä se on ollut ja mitä se voisi olla. Elokuvani eivät ota kantaa, vaan jokainen saa itse päätellä, kannattaako luontoa suojella.”

Kulttuurikodin kasvatti

Helsingissä ollessaan perhe nautti monipuolisesti kulttuurista. Röhrin isä oli sähköalan yrittäjä ja äiti toimistotöissä Yleisradiossa, josta hän sai vapaan kausikortin Radion sinfoniaorkesterin konsertteihin. Kausikortit perheellä oli myös oopperaan ja balettiin.

Kotona soi jatkuvasti klassinen musiikki – silloinkin, kun lapset menivät nukkumaan.

”Saatoimme joskus jopa toivoa, että äiti soittaisi nukkumaan mennessä Tšaikovskia. Itselläni ei ollut musiikillisia lahjoja, mutta osaan nauttia musiikista, ja elokuviini musiikki on vaikuttanut todella paljon.”

Musiikin lisäksi perheessä harrastettiin myös taidenäyttelyitä, teatteria – ja elokuvia. Kävipä Röhr elokuvakerhossakin.

”Tietysti ihailin Jacques Cousteauta, joka teki hienoja luontoelokuvia. Jo teininä päätin, että elokuvahommiin minäkin lähden. Halusin erityisesti ruveta tekemään vedenalaisia elokuvia, jotta pääsisin koko elämäni ajan sukeltamaan.”

Kun sitten tuli aika opiskella, Röhr päätyi Helsingin kauppakorkeakouluun, sillä suomalaiset elokuva-alan oppilaitokset eivät tarjonneet tuottajakoulutusta. Ja tuottajaksi hän nimenomaan halusi.

”Tuottaja keksii ideoita, kehittää ja tutkii. Hän voi tehdä, millaisia elokuvia itse haluaa. Hänellä on paljon laajempi mandaatti kuin ohjaajalla, joka saa tottua siihen, että hänen tekemisensä ovat aina riippuvaisia tuotannosta.”

Elokuvan monitaituri

Tosin on Röhr myös ohjannut elokuvia. Ja äänittänyt, leikannut, kuvannut, käsikirjoittanut, joskus näytellytkin.

”Kun minulta kysytään ammattiani, sanon olevani elokuvantekijä, sillä teen ihan kaikkea.”

Gradua tehdessään Röhr pääsi tuotantopäälliköksi Mika Kaurismäen elokuvaan Helsinki Napoli All Night Long. Gradu valmistui, mutta maisterin tutkinto jäi yhdestä tilastotieteen kurssista kiinni. Elokuvien teko alkoi tosissaan.

”Samana vuonna eli 1987 minulle tarjottiin National-Filmin toimitusjohtajan paikkaa. Olin 26-vuotias ja sen verran seikkailija, että sanoin totta kai. Pääsin heti oikeisiin töihin.”

Ensimmäinen Röhrin tuottama elokuva, Pohjanmaa, valmistui vuonna 1988, ja seuraavana vuonna elokuvateattereihin tuli toinen Antti Tuurin romaaniin perustuva filmi, Pekka Parikan Talvisota, jota Röhr pitää yhtenä tärkeimmistä elokuvistaan. Samoihin aikoihin Röhr perusti myös perheen.

Marko Röhr
Elokuva tähtää maailmanmarkkinoille, ja sitä on kuvattu koko tunturialueella, ei pelkästään Suomessa.

Sammakkomiehen räpylänjäljissä

”Puula on puhdas ja kristallinkirkas suurjärvi, jonka rannoilla ei ole koskaan ollut kaupunkeja tai teollisuuslaitoksia. Toista sellaista järveä ei Suomessa ole.”

Haastattelua edeltävänä viikonloppuna Röhr on harrastanut vapaasukeltamista mökillään Puulavedellä. Siellä Röhrin rakas harrastus myös alkoi 9-vuotiaana. Kipinä syttyi kuitenkin perheen lomaillessa Suvisaaristossa, jossa Röhr näki ensimmäistä kertaa harppuunalla kalastavan sukeltajan.

”Leikin siskoni kanssa rannalla ja ihmettelin, että mikä tuolla meressä menee. Sitten sammakkomies tuli rantaan, heitti meille kampeloita ja sanoi, että viekää äidille. Se oli kova juttu!”

Pian sen jälkeen Röhr sai oman maskin ja snorkkelin, ja heti ensimmäisestä sukelluksesta hän oli myyty. Marko Röhrillä on ammattisukeltajan paperit, ja työnsä puolesta hän on laitesukeltanut merissä, järvissä, altaissa, studiossa, hylyissä, luolissa ja jään alla.

Parasta on silti vapaasukellus, jossa varusteina on pelkästään märkäpuku, snorkkeli, maski ja räpylät. Ja välillä harppuuna.

”Nautin siitä, kun voin kulkea äänettömästi snorkkelin kanssa ihan tavallisessa suomalaisessa järvimaisemassa ja tuoda sieltä perheelle ruoan.”

Useampi vuosi vierähti, ennen kuin Ahti soi antimia ja harppuunakalastus tuotti tulosta.

”Sitten hoksasin, että pitää opetella, miten kukin kala käyttäytyy eri vuodenaikoina. Usein tulee uitua muutama kilometrikin, ja jos kahden tunnin sukellusreissulta tuo neljä ahventa, niin jokainen voi laskea, että kalastuksen osuus on aika pieni!”

Merten pelastavat enkelit

Luonto voi auttaa, kun elämässä tapahtuu kriisi.

Vuonna 2000 Marko Röhr oli alkanut tehdä dokumenttia maitovalaista kanadalaisen tuotantoyhtiön kanssa, kun hänen vaimonsa kuoli. Yhtäkkiä Röhr oli 38-vuo­tias leski ja yksinhuoltaja. Lapset olivat 11- ja 8-vuotiaita.

”Onneksi Espanjassa asuva siskoni otti lapset luokseen muutamaksi kuukaudeksi. Tiesin heidän olevan hyvässä huomassa. Lähdin Vienanmerelle ja Pohjois-Kanadaan jatkamaan maitovalaiden kuvaamista. Ilman sukeltamista ja luonnon yhteyttä tuskin olisin selvinnyt.”

Maitovalaat, joita Röhr kutsuu meren valkoisiksi enkeleiksi, tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen olemuksellaan ja älykkyydellään.

”Kaikuluotainta käyttäen ja äänen välityksellä ne lähettävät toisilleen ikään kuin valokuvia sinusta. Ajan myötä ne tulivat aivan lähelle minua ja katsoivat vähän sillä lailla, että mikäs sinua vaivaa. Kokemukseni mukaan ne ymmärtävät myös ihmismieltä etäältä tarkkailemalla. Kyllä ne niin poikkeuksellisesti minuun suhtautuivat.”

Röhriä kiehtoo maitovalaiden ja ihmisen suhde. Valaiden kuvia on löytynyt 5 000 vuotta vanhoista kalliokaiverruksista, joista käy ilmi, että valaat ovat olleet paljon muutakin kuin ravinto- tai saaliseläimiä.

”Maitovalas pystyy seisomaan pyrstöllään pinnan päällä ja laulamaan kuin satakieli. Jo muinaiset suomensukuiset kansat seisoivat Vienan- ja Jäämeren rannoilla ja lauloivat niille kurkkulaulua. Ihmisten ja valaiden välillä oli yhteys.”

Luontoa ei voi pakottaa

Valailla on osansa myös Tunturin tarinassa. Elokuva ei nimittäin kerro pelkästään Suomen Lapista vaan koko pohjoisesta alueesta. Tunturit ovat aikoinaan nousseet merestä, ja sinne ne myös pohjoisessa vajoavat. Siksi elokuvassa on mukana Jää­meri, siksi mukana ovat valaat.

”Minulla on läheinen suhde valaisiin ja tiedän, että niillä on myyttinen merkitys. Ilman niitä tätä tarinaa ei voi kertoa.”

Elokuvaa alettiin suunnitella viisi vuotta sitten. Siitä reilut kaksi vuotta on ollut täysipäiväistä kuvaamista, jolloin kuvaaja Teemu Liakka on ollut joko kuvauksissa, kuvausvalmiudessa tai piilokojussa odottamassa karhuja, teeriä tai kettuja. Työ vaatii sitkeyttä.

”Voimme suunnitella etukäteen kohtauksia, mutta emme voi päättää, että tammikuun toisella viikolla kuvataan tykkylumet. Kerran tuli kauhea myrsky, kaikki tykkylumet putosivat ja lämpötila nousi yhdessä yössä 22 astetta. Tykkykuvaukset loppuivat siihen, ja niitä jatkettiin vuoden päästä. Luontoa ei voi pakottaa käsikirjoitukseen.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2020.

Matila Röhr Productions
Kuvaaja Teemu Liakka vietti reilut kaksi vuotta kuvauksissa, kuvausvalmiudessa tai piilokojussa.

Aiheeseen liittyvät artikkelit