Talvi- ja jatkosodassa metsänhoitajat joutuivat usein etulinjaan – ”Kaatuneiden metsänhoitajien määrä on suhteellisesti ajateltuna järkyttävä”, kertoo sotakirjailija

Jutut 08.01.2021

Metsänhoitajat harjaantuivat siviilitöissään johtamiseen. Moni myös koki oman maan ja kansan puolustamisen isänmaalliseksi velvollisuudeksi.


Monenlaista siinä ehti ajatella kuolema silmäin edessä ja kranaattien tullessa kuin rakeet sateella. Jyrinä oli hirvittävää.

Näin kirjoitti 30-vuotias metsänhoitaja Erkki Halinen morsiamelleen Karjalankannakselta Talin-Ihantalan suurtaisteluista kesäkuussa 1944. Hän kertoi Helvilleen, miten oli tulimyrskyssä painautunut matalaksi ampumahaudan savivelliin, rukoillut suojelusta ja ajatellut kihlattuaan.

Vesankalainen rintamaupseeri Erkki Halinen samoin kuin hänen metsänhoitaja-upseeriveljensä Mikko Halinen palasivat lopulta kotiin, mutta moni heidän työ- ja opiskelukaverinsa päätyi sankarihautaan.

”Kun talvisota alkoi, Suomessa oli 953 metsänhoitajaa mukaan lukien 80 eläkeläistä. Nelisensataa heistä osallistui suoraan rintamatehtäviin, ja näistä kuoli 93 eli melkein neljännes. Paristasadasta vasta metsänhoitajaksi opiskelevasta metsäylioppilaasta kaatui 139”, kertoo metsänhoitaja ja sotakirjailija Pekka-Juhani Kuitto.

Kuitto on toimittanut kirjan Sotasavotta – Metsänhoitajat talvi- ja jatkosodassa. Kirjan muut kirjoittajat ovat Jussi Halttunen ja Antti Savela.

”Kaatuneiden metsänhoitajien määrä on suhteellisesti ajateltuna järkyttävä. Missään muussa akateemisesti koulutetussa ammattikunnassa tappioprosentti ei ollut yhtä suuri”, Kuitto kertoo.

Johtaja taisteli edessä

Sotasavotta-kirjaan Pekka-Juhani Kuitto haastatteli ison joukon metsänhoitaja-sotaveteraaneja ja tutki arkistoja. Samalla löytyi selitys kuolinluvuille.

”Metsänhoitajat ja metsäylioppilaat olivat koulutettua ja osaavaa väkeä, joten rintamalla he päätyivät usein johtajiksi: vänrikeiksi ja luutnanteiksi taistelemaan etulinjaan. Tilastojen mukaan he olivat yleisimmin jalkaväessä joukkueenjohtajia tai komppanianpäälliköitä ja kenttä- ja ilmatorjuntatykistöissä tuliasemaupseereita tai tulenjohtajia.”

Eikä joukkoja johdettu takaa, vaan omalla esimerkillä. Edesmennyt metsänhoitaja Antti Savela, yksi kirjan kirjoittajista, muisteli vielä eläkepäivillään ohjetta, jonka hän sai jatkosodassa eversti Kauno Turkalta: ”Älkää koskaan sanoko, että menkää pojat, vaan sanokaa aina, että tulkaa pojat!”

Kenraali Adolf Ehrnrooth on sanonut saman ytimekkäästi: suomalaisia johdetaan aina edestä.

Se oli kova haaste, kertoi Leo Kari. Jatko­sodassa Syvärillä Kari vastasi nuorena ja kokemattomana vänrikkinä 40 miehen joukkueesta, itseään vanhemmista talvi­sodan konkareista:

Pakko oli joskus osoittaa henkilökohtaista vaaroista piittaamattomuutta, mentävä kärjessä ja näytettävä. Ihme etteivät viholliset minuun osuneet.

Suojeluskunta loi pohjaa

Metsänhoitajat harjaantuivat siviilitöissään johtamiseen, kun he suunnittelivat, järjestelivät ja tarkastivat metsänhoitoa, hakkuita, uittoja ja muita puutavarakuljetuksia. Moni myös koki oman maan ja kansan puolustamisen isänmaalliseksi velvollisuudeksi.

”Metsänhoitajien perhetaustat olivat erilaisia, sillä alaa lähdettiin opiskelemaan niin virkamies-, talonpoikais- kuin työläiskodeista. Kaikkia yhdisti kiinnostus luontoon ja vihreän kullan hyödyntämiseen. Ehkä yliopistossa myös heräsi valveutuneisuus maanpuolustuksen merkityksestä epävarmoissa maailmanpoliittisissa oloissa”, Kuitto miettii.

Metsäylioppilaat ja metsänhoitajat kävivät usein varusmiespalveluksessa reserviupseerikoulun ja siviilissä osallistuivat suojeluskuntien harjoituksiin. Esimerkiksi tamperelainen Kauko Mäenpää kertoi liittyneensä 17-vuotiaana suojeluskunnan ”koululaiskomppaniaan”.

Meitä kouluttivat nuoret reservinupseerit. Teoriatuntien lisäksi oli ammuntaa nykyisen yliopistosairaalan alueella. Maastossa oli lisäksi karttaharjoituksia ja suunnistusta. Lisäksi opittiin toimimaan yhtenäisenä joukkona.

Eikä punaiseksi tiedetyssä työläiskaupungissakaan enää 1930-luvulla pilkattu kiväärin kanssa kulkevia suojeluskuntapoikia.

”Moni sotaveteraani-metsänhoitaja on painottanut, että suojeluskunnan rooli talvisodan torjuntavoitoissa oli ratkaiseva. Suojeluskunnan ansiosta miehet olivat kouliintuneet sotilastaitoihin ja samalla tutustuneet oman pitäjän miehiin, tuleviin aseveljiinsä”, Kuitto sanoo.

Kokenut tulkitsi metsää

Johtamistaidon lisäksi metsänhoitajia vei etulinjaan sekä sissi- ja kaukopartioihin heidän kykynsä ymmärtää metsää.

”Kaikki sotilasammattilaiset osaavat tehdä esteitä tai puolustusasemia, mutta metsäammattilaiset pystyvät lukemaan maastoa ja katsomaan, mistä kannattaa hyökätä, missä puolustautua ja mistä voi tarvittaessa vetäytyä”, Kuitto selittää.

Korvenkulkija osaa lukea merkkejä. Hän oivaltaa, että jos linnut lakkaavat visertämästä, hiljaisuus tarkoittaa vihollisen lähestyvän. Hangessa hän erottaa suksien jäljistä, onko hiihtelijä omaa vai itänaapurin väkeä.

”Sota vei tuntemattomiin metsiin, ja varsinkin Neuvostoliiton alueesta oli vain huonoja karttoja. Metsäammattilaiset olivat tottuneet kulkemaan vieraissa maastoissa ja maanteiden ulkopuolella. Se auttoi heitä olemaan kartalla ja tietämään, missä johdettavat joukot kulkivat.”

Antti Savela muisteli Kuitolle usein keskusteluaan kenraali Aksel Airon kanssa muutama vuosi rauhan jälkeen. Savela oli kysynyt, seurattiinko Päämajassa eri ammattiryhmien pätevyyttä sotatyöntekijöinä.

”Airo oli Antille todennut metsänhoitajat ja metsätyönjohtajat parhaaksi ryhmäksi. Toisena tulivat opettajat, kolmantena rakennusmestarit, jotka olivat pioneereina omaa luokkaansa.”

Uni löytyi kallionkolosta

Kuitto korostaa, että sodassa tarvittavaa metsäosaamista oli muillakin kuin metsänhoitajilla. Jokainen suomalainen pienviljelijä ja metsätyöläinen oli tottunut selviytymään luonnossa kaikkina vuodenaikoina ja kaikissa sääoloissa.

Teltta nousi vaikka kranaattisateessa, kuten Halisen veljesten kanssa kesäkuussa 1944 Tali-Ihantalassa ollut tulenjohtaja Pauli Rikama kirjoitti muistiin:

Kun saimme sen pystyyn, alkoi haupitsi­ammuksia tippua että teltta sai reikiä. Ei auttanut kuin nukkua kallionkolossa.

Kauko Mäenpää puolestaan muisteli tulipalopakkasten talvea 1941 Aunuksen Maaselässä viesti- ja sissijoukkueensa kanssa:

Telttojen pystytyksissä ja purkamisissa taidettiin tehdä jonkinlainen maailmanennätys. Kun oltiin jatkuvasti liikkeellä ja joka ilta oli päästävä edes vähän lämmittelemään telttoihin, ja taas aamulla purettava teltat ja liikkeelle.

Pakkanen paukkui kireänä myös talvella 1939–1940 Taipaleessa. Mauno Pohjola kertoi, ettei päivisin eikä oikein öisinkään uskaltanut sytyttää nuotiota tai kamiinaa, vaikka sormet ja varpaat uhkasivat paleltua. Savu ja kipinät olisivat paljastaneet sijainnin viholliselle. Pahimmassa hädässä tehtiin vain pienet kynsitulet.

Yöllä saapui riisivelliä

Kun tilanne oli tiukin, seuralaisena kurni jatkuva nälkä. Kannaksella talousvääpelinä palvellut Jussi Ronkanen on kertonut, miten etulinjaan oli ajoittain mahdotonta toimittaa ruokaa perille. Öisin onnistuttiin sentään maitotonkilla viemään riisiryynivelliä, jolla miehet joutuivat talvella pärjäämään päiväkausia.

Jäätynyttä velliä sulatettiin yöllä korsuissa, muisteli Mauno Pohjola. Kuumaa vettä keitettiin likaisesta, sirpaleidensekaisesta lumesta, jollei joku uskalikko hakenut vettä ämpärillä lähteestä.

Tottuneet eränkävijät osasivat onnekseen hyödyntää syötävät marjat, sienet ja kasvit, jos sellaisia taistelujen runtelemista metsistä löytyi.

”Moni metsänhoitaja harrasti metsästystä ja kalastusta, mikä varsinkin asemasodan aikana toi ruokavalioon täydennystä”, Kuitto tietää.

”Byrokratialta ei sodassakaan vältytty: omatoiminen kalastus oli monin paikoin kielletty, ja metsästyksestä oli tarkat pykälät. Päälliköt katsoivat sääntöjen venyttämistä lähes aina läpi sormiensa, jotta ruokapulaan saatiin helpotusta ja yksitoikkoiseen muonaan vaihtelua.”

Olavi Lähteinen paljasti Maaselällä sattuneen niinkin, että vedessä laukaistiin räjähteitä ja taintuneita kaloja kauhottiin veneeseen. Veneen kokassa oli pikakiväärimies, joka huolehti siitä, etteivät varsinkaan lohet polskineet karkuun paineaallon rajoilta.

Jostakin saatiin voimia

Rauhan ajan töissä metsänhoitajan oli jaksettava kulkea pitkiä matkoja maastossa kauppoja ja tarkastuksia tekemässä. Se vaati hyvää fyysistä kuntoa, joka auttoi jaksamaan läpi sotavuosien.

”Matrikkeleista käy selville, että moni oli harrastanut rauhan aikana urheilua. Myös ampuminen oli ollut suosittu harrastus”, Kuitto kertoo. ”Mutta mikään ei pysty valmistamaan ihmistä täysimittaiseen sotaan. Siihen oli vain sopeuduttava ja jotenkin kestettävä.”

Taistelun tiimellyksessä vaihtoehtoja oli ainoastaan yksi. Leo Kari kertoi syksyn 1941 etenemisestä kohti Petroskoita:

Oltiin väsyneitä, nälkäisiä ja miestappiot painoivat mieliä. Mutta eteenpäin oli aina vaan mentävä. Olin onneksi hyväkuntoinen ja jaksoin johtaa ja taistella. Unen puute silloin hyökkäysvaiheen aikana oli suuri, mutta jostain aina voimia saatiin, kun meitä heitettiin pahoihin paikkoihin. Ääri­tilanteissa ihminen venyy, kun on pakko.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/18.

Kursivoidut tekstilainaukset ovat kirjasta Sotasavotta – Metsänhoitajat talvi- ja jatkosodassa (Keski-Suomen Metsänhoitajat ry 2015)

Puuhuollon turvaajat

  • Kaikki metsänhoitajat eivät sotineet ase kädessä. ”Arviolta hieman vajaa puolet metsänhoitajista taisteli jossakin vaiheessa rintamalla. Toinen puoli, myös eläkeläiset, palveli eturintaman takana tai kotirintamalla puuhuollossa tai väestönsuojelussa”, Pekka-Juhani Kuitto kertoo.
  • ”Puuta tarvittiin valtavasti. Hankintaa pyrittiin kaikin tavoin tehostamaan ja keskittämään, ja maa jaettiin metsä- ja uittopiireihin. Teollisuus täytyi pitää käynnissä ja kansa lämpimänä ja hengissä.”
  • Sotarintamalla tarvittiin polttopuiden lisäksi puutavaraa korsujen ja taisteluhautojen rakentamiseen. Kotirintamalla pommitettujen talojen tilalle rakennettiin uusia.
  • Kaupunkien ja taajamien lämmitys toimi haloilla, samoin junaliikenne.
  • Oli perustettava puuhiili- ja pilketehtaita ja järjestettävä halkosavottoja ja mottitalkoita, joissa ahkeroivat myös naiset ja lapset.
  • Teollisuus tuotti selluloosaa ruudin raaka-aineeksi, ja pahvista ja vanerista valmistettiin sotilastelttoja. Myös suksia, ahkioita, tervaa, pilkkeitä, ratapölkkyjä, mäntyöljyä ja muita tisleitä tarvittiin.
  • ”Asemasodan aikana metsänhoitajia komennettiin rintamalta metsä­talousupseereiksi johtamaan hakkuita ja puutavaran kuljetuksia sekä tais­telu- että kotirintamien tarpeisiin. Työvoimapula metsissä oli valtava.”
  • Joskus metsätöihin määrättiin sotavankeja, jotka saivat raskaasta työstä ylimääräisiä ruoka-annoksia. Pulaa oli työntekijöiden lisäksi kuljetus­kalustosta, polttoaineesta ja ruoasta – kaikesta.
  • ”Paljon tarvittiin kikkakolmosia, ennen kuin puu sodan ajan oloissa ja työmenetelmillä saatiin metsistä käyttöön.”

Aiheeseen liittyvät artikkelit