Hauki oli entisaikaan ravinnonlähde ja vientituote mutta myös samaanin apuri, jolla oli kyky liikkua tuonpuoleisessa

Jutut 13.01.2021

Hauen leukaluu ja muut pään luut olivat taikoja tehtäessä keskeisiä apuvälineitä. Kaivossa puolestaan voitiin pitää elätti- eli aljohaukea, jolla oli tärkeä tehtävä.


Kirkkonummen Juus­järven esihistoriallisessa kalliomaalauksessa on kaatuvan ihmishahmon vierellä haueksi tunnistettava kala. Se on transsiin vaipuvan samaanin kalanhahmoinen henkiauttaja, jota on tarvittu turvaamaan pyyntiyhteisön uskonnollisen asiantuntijan vaarojen täyttämää matkaa aliseen, vainajien maailmaan.

Esivanhempamme ovat tunteneet pelonsekaista kunnioitusta haukea, kaikkiruokaista petoa ja kalojen johtajaa kohtaan. Myyteissä luuleuka liittyy niin tulen kuin soitonkin syntyyn. Tämän- ja tuonpuoleisen välissä sujuvasti liikkuva kala on yhdistetty myös kuolemaan.

Herrasväen herkku

Jänkäkoira, rantarosvo, särjensurma, veenkoira, vesisusi. Esivanhempiemme antamat rinnakkaisnimet viittaavat osuvasti hauen käyttäytymiseen.

Ohjusmainen peto singahtaa salamannopeasti saaliin kimppuun, joskus erehdyksessä jopa kaksijalkaisen raajaan. Suuressa kidassa on arviolta noin 700 naskalinterävää hammasta, leukaluun lisäksi myös suuontelon luissa, kitalaessa ja kieliluussa.

Nopeasti kookkaaksi kasvava petokala voi elää jopa 30-vuotiaaksi. Suurimman pyydetyn hauen titteliä pitää kalarekisterissä hallussaan vuonna 2009 Iin Ojajärvestä verkolla saatu 18,8-kiloinen jättihauki, jonka pituus oli 135 senttiä.

Haukea arvostettiin ruokakalana, koska se säilyi pitkään syömäkelpoisena toisin kuin rasvaiset lohikalat. Kevään kelirikkoajan koittaessa rantavesissä polskivista kutuhauista saatiin kaivattua ruuanlisää muuten niukkaan pöytään.

Kuivaaminen sopi vähärasvaiselle hauelle mainiosti. Keski-Euroopassa kuivatun hauen eli kapahauen suosio olikin keskiajalla ylitse muiden. Sitä vietiin Suomesta 1500-luvulla ulkomaille enemmän kuin mitään muuta kalaa, mutta vielä 1700-luvullakin vienti veti hyvin.

Kapahauet kuivattiin ilman suolaa ja laitettiin nippuihin, joissa ne oli kätevä kuljettaa. Kalaruokien suosioon olivat osaltaan vaikuttamassa katolisen kirkon opit, joiden mukaan lihaa ei paastonaikana saanut syödä.

Suomessa pyydetystä kapahauesta valmistettu lipeäkala oli todellinen hittiruoka. Sitä syötiin niin piispojen kuin kuninkaidenkin ruokasaleissa sekä Paavin pöydässä. Kuivatut hauet olivat myös rahanarvoista valuuttaa, joilla voitiin hoitaa verojen ja ostosten maksu.

Alisen maailman vonkale

Hauella oli yliluonnollisia kykyjä, joten se pystyi menemään aliseen maailmaan vainajien asuinsijoille. Kirkkonummen Juusjärven kuvapari, ihmishahmo ja hauki, voidaan tulkita samaanin transsimatkan alun kuvaukseksi. Samaani apueläimineen on siirtymässä järven pohjasta aliseen, Vainajalaan johtavaan aukkoon.

Hauen suoli oli Vainajalan osa, pelottava paikka, jonne kelvottomasti eläneiden sielut päätyivät. Sieltä ei ollut edes tietäjän konsteilla paluuta tämänpuoleiseen toisin kuin muualta Manalasta.

Esivanhemmillemme liian helposti saatu vonkale – oma-aloitteisesti pyytäjän veneeseen ponkaisseesta luuleuasta puhumattakaan – merkitsi marrasta, kuoleman ennettä.

Kalevalassa Ilmarinen kiikuttaa Louhelle Tuonelan joesta pyydystämänsä hauen pään. Se on viimeinen vaikea tehtävä, josta Ilmarisen on kunnialla suoriuduttava saadakseen Pohjolan neidon vaimokseen.

Tulen ja soiton synnyttäjä

Kansalliseepoksemme kuuluisimpiin tarinoihin kuuluu kuvaus Väinämöisen kanteleen rakentamisesta. Kalevalan sankareista vain Väinämöinen onnistuu työntämään miekkansa ”kalahauin hartioihin, veen koiran konkkaluihin”. Kun kalajätti on syöty, hän tekee sen leukaluusta kanteleen, jolle ei kuitenkaan löydy soittajaa.

Näin hauella on tärkeä merkitys musiikin ja soiton synnyssä. Kanteleesta tulee maaginen soitin ja henkisen rikkauden lähde. Väinämöisen kaunis soitto hurmaa niin haltijat kuin päivän ja kuunkin.

Hauki liittyy myyteissä myös tulen syntyyn. Loitsuissa ensimmäisen tulen iskee jokin jumalallinen taivaan olento: Ukko-ylijumala, Väinämöinen, Ilmarinen tai Kokko. Monien vaiheiden kautta tuli päätyy järveen, ensin pienempien kalojen siian ja kuhan vatsaan, ja lopulta hauen mahaan. Sieltä valkea saadaan ihmisten käyttöön hyödyksi ja iloksi.

Sato-onnea ja aljohaukia

Hauen leukaluu ja muut pään luut ovat olleet tärkeitä taikoja tehtäessä. Luilla on omat nimensä, jotka viittaavat samanismiin, maatalouteen, kalastukseen ja vesillä liikkumiseen. Veenkoiran päästä löytyvät niin ”Väinämöisen kanteleen tarveskalut”, pisteliäs ”äitipuolen käsivarsi”, ”länkiluu” kuin ”voilepakko ja mela”.

Arpaluista kuuluisin on koukkuluu, jonka avulla saatiin tietoa sekä hyvistä apajista että taloon tulevien vieraiden ilmansuunnasta. Kylvövakkaan tai kyntömiehen saappaanvarteen sujautetut leukaluut varmistivat viljansiementen itämisen ja kasvun alkamisen.

Maatalousyhteisössä hauen luiden avulla haviteltiin parempaa sato-onnea riistämällä naapurin pellon kasvuvoima omalle viljavainioille. Pellon pilaaminen voitiin tehdä ottamalla itäneitä jyviä naapurin pellosta ja laittamalla ne hauen kitaan. Tämän jälkeen kala haudattiin pellon laitaan pää kohti pohjoista, jolloin se vei pellon kasvuvoiman mennessään pohjoiseen, kuoleman ja vainajien valtakuntaan.

Magialle tyypilliseen tapaan luuleukaa voitiin käyttää myös vastataikuudessa, päinvastaisessa tarkoituksessa.

Kaivossa voitiin pitää elätti- eli aljohaukea, jota sanottiin myös kaivohaueksi. Taloa ja sen väkeä pahalta suojeleva haltijakala napsi kitaansa pikkueläimet vettä pilaamasta ja oli tärkeä veden laadun mittari. Jos hauki säilyi hengissä, vesi oli laadultaan hyvää. Jos taas kala kuoli, voitiin päätellä kateellisten myrkyttäneen kaivon.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2019.

Lähteitä ja lisätietoja

Lauri Koli: Suomen kalat (WSOY 1990)

Risto Pulkkinen & Stina Lindfors: Suomalaisen kansanuskon sanakirja (Gaudeamus 2016)

Marita Råman: Mulurautunen: ruutanalliset säkeet (Semiopoli 2006)

Maaretta Tukiainen & Markus Frey: Pohjolan voimaeläimet (Tuuma-kustannus 2018)

Aiheeseen liittyvät artikkelit