Teemu Keskisarja ei kestä sitä, että korona-aikaa verrataan sotavuosiin: ”Vuosi 2020 ei todellakaan ollut mikään kansakunnan kohtalonhetki”

Jutut 29.01.2021

Historioitsija Teemu Keskisarjan mielestä ihmiset ovat olleet samanlaisia aina, paitsi että aikaisemmin heidän oli oltava älykkäämpiä hengissä pysyäkseen.


Teemu Keskisarja on suosittu luennoitsija, vetovoimainen matkaopas ja tuttu monista tv-ohjelmista, mutta ennen kaikkea hän on kynämies.

Kirjoja kirjoittamalla hän elätti itsensä myös viime vuonna, kun korona vei livekeikat. Parhaillaan hänellä on työn alla kaksi yrityshistoriaa, joista toinen kertoo sahayhtiöstä ja toinen Serlachiuksen metsäteollisuussuvun viimeisestä patruunasta, vuorineuvos Gustaf Serlachiuksesta (1935–2009).

Viime syksynä Keskisarjalta ei ilmestynyt yleisölle suunnattua tietokirjaa, mikä on tuotteliaalta mieheltä poikkeuksellista.

”Nyt pitää paahtaa sitä kovemmin”, huppariasuinen harjastukka kertoo kotisohvansa pohjalta. Koronan takia haastattelu hoidetaan etäyhteyden kautta, keskisarjamaisen rennosti.

Tänä vuonna Keskisarjan kirjoitustyyli ja ajatukset tulevat entistä tutummiksi, kun hän aloittaa Aarteen vakituisena kolumnistina.

Hihat heilumaan

Keskisarjaa voisi kauniisti luonnehtia myöhäiseksi kukkijaksi. Seitsenlapsisen opettajaperheen esikoinen vietti ylioppilaskirjoitusten jälkeen kymmenisen vuotta ”tekemättä mitään järkevää”. Šakkia hän pelasi intohimoisesti mutta lopetti, kun ei päässyt aivan huipulle.

Sitten hän pyrki Helsingin yliopistoon, luki pikavauhtia maisteriksi ja samalla draivilla tohtoriksi.

”Kun menee kolmekymppisenä opiskelemaan, on pakko kiriä muut kiinni. Päätin että numeroilla ei ole väliä, kunhan saan opinnot kasaan ja paperit ulos. Suoritin kahdessa vuodessa maisterintutkinnon samalla, kun tein rakennuksilla töitä kalusteasentajana, mutta en mielestäni mitenkään erityisesti rehkinyt.”

Keskisarjan rikoshistorian gradu käsitteli 1700-luvun eläimiinsekaantumista. Sen kirjoittamiseen hän panosti ja kiinnitti opettajiensa huomion. Uran tärkeimmäksi mentoriksi ilmaantui professori Markku Kuisma, joka järjesti suojatilleen jo maisterivaiheessa tämän ensimmäiset tilaustyöt.

”Vuonna 2004 pääsin kirjoittamaan Palo­heimo-suvun historian. Suvun silloinen päämies, juristi Arvi Paloheimo, oli joutunut jatkosodan aikana ratkaisemaan oikeudessa jotain eläimeensekaantumistapausta, ja tästä syntyi luonteva keskustelu työhaastattelussa.”

Paloheimo-historiikki oli Keskisarjasta mielenkiintoinen ja opettavainen homma, ja hän tajusi löytäneensä alansa.

”On kivempi kirjoittaa kirjoja, joita joku oikeasti lukee, kuin viisi klikkausta saavia englanninkielisiä tiedeartikkeleita.”

”Yleensä omistajat ovat iäkkäitä, sivistyneitä ihmisiä, jotka tajuavat, ettei ole mitään älyä maksaa historioitsijalle kovaa palkkaa kiiltokuvamaisesta tekstistä, jonka firman markkinointiosasto hoitaisi paremmin. Minua ei ole yhdessäkään yrityshistoriikissa sensuroitu.”

Maria Miklas
”Tutkiminen on helppoa, mutta se, että oppii kirjoittamaan luettavaa tekstiä maksaville asiakkaille, on vaikeaa”, Teemu Keskisarja luonnehtii ammattiaan.

Viilausta ja hinkkausta

Keskisarjan Ihmishistoria Oy työllistää omistajansa lisäksi tutkimusapulaisia, jotka penkovat arkistolähteitä. Teemu Keskisarja itse keskittyy kirjoittamaan niin hyvää tekstiä kuin ikinä osaa.

”Mikään ei tule kertanäpyttelyllä, vaan viilaan ja hinkkaan loputtomiin. Olen aloittanut kirjoittamisen liian myöhään, on vähän huono tuo pohjimmainen työkalupakki.”

Keskisarja kiittää onneaan siitä, että pääsi 2000-luvun alussa mukaan Markku Kuisman tiimiin, jossa lahjakkaat nuoret tutkijat ruotivat viiltävään sävyyn toistensa aikaansaannoksia.

”Yliopistoseminaareille tyypillinen hyssyttely haittaa kirjoittajaa ja sammuttaa itsekritiikin, joka muutenkin yleensä puuttuu. Opettajalta on moraalisesti helppoa laskea läpi huonoja tekstejä ja kehua kirjoittajia, jotka eivät kehuja ansaitse. Se, että armotta nuijii toisen maanrakoon ja toivoo että hän siitä vielä nousee, vaatii ohjaajalta enemmän.”

Teemu Keskisarja huomauttaa, että silloin kun historiikki epäonnistuu, se epäonnistuu yleensä siksi, että kirjoittaja ei osaa kyllin hyvin äidinkieltään, ei tunne kerrontatekniikan lainalaisuuksia eikä ymmärrä, mikä on kiinnostavaa.

”Taloushistoria ei missään nimessä ole kuivaa ja tylsää. Kaikki ihmisten tekemät asiat ovat mielenkiintoisia, niihin liittyy valtataistelua ja suuria tunteita. Esimerkiksi Suomen metsäteollisuuden historia on samalla osa maamme poliittista historiaa, kulttuurihistoriaa ja sotahistoriaa. Se on niin järeä ala, että se liittyy kaikkeen.”

Viipuri tuo haamukivun

Elokuussa 2018 olin päivällisellä Viipurin Espilässä, kun viereiseen pöytään asettui toinen suomalainen turistiryhmä mukanaan asiantuntijaopas Teemu Keskisarja. Opaskateus iski, vaikka Keskisarja röhnötti tuolissaan poissaolevan tuntuisena, seuramieheksi vaivautumatta.

Teemu Keskisarjan omat sukujuuret ovat Nivalassa, mutta Viipuri on hänelle rakkain Suomen kaupungeista, haamukivun lähde.

”Viipurista en pääse yli enkä haluakaan päästä. Antaisin vuoden elämästäni, jos pääsisin paikan päälle katsomaan kesän 1939 katuhyörinää Viipurissa.”

Historioitsijana hänen on ollut pakko antaa arvoa sille, miten ”Neuvostoliiton köyhyys ja saamattomuus” suojeli ikivanhan kaupungin arkkitehtuuria.

”Missään rajan länsipuolella ei ole vaikkapa vuoden 1918 tapahtumapaikkoja jäljellä niin paljon kuin Viipurissa, vaikka talvisodan jälkeen Viipuri oli maailmanhistorian pommitetuin kaupunki.”

Niin, talvisota. Keskisarja tuhahtaa, kun korona-aikaa verrataan sotavuosiin.

”6.3.1940 Suomessa kuoli rintamalla 816 nuorta miestä, se oli talvisodan verisin päivä. Vuosi 2020 ei todellakaan ollut mikään kansakunnan kohtalonhetki.”

Muun muassa Raatteen tien taisteluista kirjan kirjoittanut Keskisarja ymmärtää hyvin, miksi talvisota on vaikuttavin kansallinen tarinamme.

”Daavid vastaan Goljat, demokratia vastaan totalitaarinen diktatuuri, hyvä vastaan paha. En ihmettele sitä, että Suomen talvisota kiinnostaa historian harrastajia ympäri maailman. Mutta suruliputukseenhan se päättyi, kun rauhanehdot julistettiin. Lähes joka päivä sapettaa, varsinkin Viipuri.”

Maria Miklas
Dosentuuriaan Helsingin yliopistossa Teemu Keskisarja väittää hoitavansa passiivisesti, mutta lupaaville kirjoittajille hän yrittää välittää töitä.

Elettiinpä ennenkin

Teemu Keskisarja ei tuhlaa aikaansa sosiaaliseen mediaan, ja hän on hyvä keskittymään. Viime syksynä perheen yksivuotias tytär vietti päivät enimmäkseen kotihoidossa, kun hiukankaan nuhaista lasta ei voinut viedä päiväkotiin.

”Olen tottunut työskentelemään metelissä ja kiireessä. Jos on lapsia jaloissa, ne menevät siinä, nostan vain tietokoneen vähän korkeammalle. En tarvitse omaa työhuonetta.”

Keskisarjan kaksi vanhempaa lasta ovat alakouluikäisiä.

Yläkoululaisia ja lukiolaisia hän tapaa vierailuluennoilla kouluissa. Siellä yleisö ei ole yhtä vastaanottavaista kuin vaikkapa kirjastoissa, mutta Keskisarjalla on tavoite.

”Jos pystyn joka toisella vierailulla tavoittamaan yhden nuoren ihmisen siten, että sytytän hänessä kipinän ja hän sen takia lainaa kirjastosta historiateoksen, kenen tahansa kirjoittaman, vierailu ei ole mennyt hukkaan.”

Keskisarja ei suinkaan edellytä, että kaikkien pitäisi kiinnostua historiasta.

”Mutta joillekin valistuneille ihmisille historia säteilee sydämen sivistystä, sellaista tajua, että elettiinpä ennenkin ja aina on noustu. Historia opettaa kärsimysten suhteellisuutta, se synnyttää myötäelämistä esi-isiin ja syvempää ymmärrystä omasta asuinpaikasta.”

Hän siteeraa Mika Waltaria: ihminen ei muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat.

”Itse kuitenkin lisäisin, että sata tai kolmesataa tai viisisataa vuotta sitten ihmiset olivat älykkäämpiä kuin me nykyiset. Me emme tarvitse älyä mihinkään, kun kaikki tieto on internetissä ja kaikki arvot tarjoillaan valmiina. Mutta menneisyyden ihminen joutui joka päivä sinnittelemään hengissä oman ällinsä varassa.”

”Ajatellaan vaikka metsätyön kehitystä vuosina 1880–1930 ja sitä, miten nerokkaita tee itse -keksintöjä savotoilla tehtiin. Nykyään ne vaatisivat innovaatiorahoituksen ja tuhat toimikuntaa.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/21.

Aiheeseen liittyvät artikkelit