Monen savottajätkän tili haihtui pestin jälkeen viinaan ja naisiin – Myös kämpillä juhlinta yltyi välillä rajuksi

Jutut 05.02.2021

Savottajätkän tilipussi houkutteli metsätyö­maiden liepeille korttihuijareita, viinatrokareita ja prostituoituja. Pestin päätyttyä tili kahisi jätkän lompakossa.


Metsänhoitaja lähti sosiaaliministeriön herran kanssa tarkastamaan pientä työmaata.

”Kun seurue pääsi kämpälle, tuli heitä ovessa vastaan humalainen mies verinen sianpää kainalossa. Toinen mies oli sortunut pöydän alle ja huuteli sieltä”, eräs metsäammattilainen kirjasi myöhemmin tilanteen.

Eikä työmaan kolmaskaan mies ollut puita kaatamassa. Hän oli hakemassa lisää viinaa.

Kolmikon tapaus avaa sosiaali- ja talous­historioitsija Antti Häkkisen mukaan yhden näkökulman metsätyöläisten elämään.

”Savottoja oli eri aikoina ja eri paikoissa hyvinkin erilaisia. Suurin osa metsätyömiehistä eli siivosti ja teki työnsä. Heille arki oli sitä, että aamulla mentiin metsään, illalla tultiin takaisin, syötiin ja ehkä saunottiin. Ennen nukkumaanmenoa huollettiin vielä hevoset, työkalut ja vaatteet, juteltiin ja pelattiin korttia.”

Toisaalta isoon joukkoon mahtui aina niitä, jotka eivät pärjänneet ilman ryyppyjä, rahapelejä tai naista – vaikka sitten maksullista.

Herätys juoppoputkassa

Metsätyömiehen palkka oli pieni, mutta rahaa ei työmaalla juuri pystynyt kuluttamaan. Niinpä tili kahisi lompakossa, kun pesti päättyi ja luppoaika alkoi.

Perheenisä tai pientilan poika vei palkkarahansa kotiin, mutta juureton ja naimaton lentojätkä lähti huvittelemaan.

”Kuukausien kämppäelämän jälkeen oli aika suuri houkutus viettää hetken aikaa railakkaampaa elämää”, Häkkinen toteaa.

Kaupungissa jätkä hankki ensin uudet vaatteet, sitten ilolientä.

”Ja kun oli viinaa ja rahaa, niin siipiveikkoja kyllä löytyi sen ajan Rovaniemeltä. Lyöttäytyipä iloiseen seuraan hamehelmojakin, jotka ammattinsa taiten, auliisti tarjosivat sulojaan”, muistelee tutkimuksessa eräs eteläsuomalainen.

Juhlimisen seuraukset näkyivät virkakunnan raporteissa, Antti Häkkinen huomasi tutkiessaan irtolaisuutta ja prostituutiota. Myös jätkät itse kertovat huono-onnisista kemuista.

”Epämääräisissä murjuissa nämä ilolinnut tyhjensivät humalaisen jätkän lompakon ja pennittömänä heittivät tämän kylmälle kadulle. Josta poliisit yön aikana korjasivat onnettoman juoppoputkaan ja aamulla kirjoittivat sievoisen sakkolapun.”

Sakari Pälsi, Museovirasto
Sakari Pälsi ikuisti vuonna 1923 ryypiskelijöitä, todennäköisesti luppoilevia tukkijätkiä, Rovaniemen Säynäjäjokivarressa.

Naisesta puhe ja puute

Metsätyöhön liittyvä seksikauppa keskittyi luppoaikoihin ja asutuskeskuksiin. Prostituoituja pyrki kuitenkin myös savotoille, koska hakkuu- ja uittotöissä oli paljon naimattomia nuoria miehiä, aivan kuten satamissa ja kasarmeilla.

”Minä tein sitten toverini neuvon mukaan ja aloin kävellä latoa kohti. Siellä tosiaan makasi heinissä nuori ja kaunis tyttö. Mutta minua rupesi äkkiä iljettämään, kun tiesin että niin monta jätkää oli juuri tyttöä käsitellyt”, kertoi eräs uittotyöläinen jätkäperinnekeruussa.

”Useimmiten prostituoidut saivat savotan johdolta äkkilähdön”, Häkkinen korostaa. Seksikaupasta seurasi häiriöitä: tappeluita, töiden hidastumista ja sukupuolitauteja.

Prostituoitujen kysyntä johtui metsätyöläisten pitkästä selibaatista. Kotona ei käyty ehkä kuukausiin, eikä monella edes ollut vaimoa tai morsianta odottamassa. Lisäksi savotan miesseurassa oli esiinnyttävä rehvakkaan maskuliinisesti.

”Nainen se on keskeinen kysymys puheissa kämpällä”, eräs haastateltava totesi tutkijalle. Toisaalla juttua riitti esimerkiksi lyhythameisesta naisesta, joka esiintyi työmaalla oopperalaulajan kanssa.

”Mies pyöritti naista käsistä pitäen, niin että mustat pikinit näkyivät. Niistä tytön housuista puhuttiin koko talvi, eikä muuta koko ohjelmasta.”

Kun kurkkua kuivasi

Savotta merkitsi pidättäytymistä myös alkoholista. Yhtiöiden säännöissä juopottelu yleensä kiellettiin, mutta suhtautuminen kieltoon vaihteli. Esimies saattoi itse naukkailla, eikä raitiskaan pomo aina ollut väkeään valvomassa.

”Kämpällä vietettiin jokseenkin vapaamielistä elämää, kun herramme Aho ei ollut paikalla”, muistelus kertoo. Niinpä yksi ja toinen vieraili ahkerasti siinä kämpässä, jossa oli viidenkymmenen litran tamminassakka kypsää kiljua.

”Hymyillen sieltä tultiin ja joku hieman horjahdellenkin.”

Omatekoisten juomien lisäksi viinaa käytiin ostamassa, vaikka etäisyyksien vuoksi se vaati vaivannäköä. Noutomies saattoi myös palata kämpälle sellaisessa kunnossa ettei enää omin voimin löytänyt ovea.

”Pontikkaa oli saanut, se oli repussa, ja hyviä ryyppyjä myös. Välillä oli tullut otetuksi vahvistusta joten lopuksi kävi että mies oli nukahtanut suksien päälle. Arveli, että tunti pari meni siinä. Pakkastakin olisi ollut aivan tarpeeksi paleltumiseen.”

Juominkien jälkeen sarasti ankea aamu. Sen kokivat nekin jätkät, jotka olivat jääneet jouluksi vartioimaan savottaa ja päättäneet hommata pontikkaa.

”Janotti ja päätä pakotti. Vesiämpäri oli jäätynyt, eikä kauhalla särkynyt, piti kirvestä käyttää. Hellalla kinkku oli palanut karrelle, herneet myös pilalle. Eipä syömään liioin pystynyt.”

Kun miesten ajatukset selkenivät, he tajusivat sammuneensa ennen pöytäkynttilää, jonka lähelle oli jäänyt helposti syttyviä roskia. Joulun ihme säästi kämpän ja känniläiset.

Trokari esitti jätkää

Työmiehen tilipussin perässä jopa kaukaisille savotoille saapui aika ajoin ammattimaisia viinakauppiaita. Metsässä he saivat tuotteestaan moninkertaisen hinnan asutuskeskuksiin verrattuna.

Myyjät saattoivat tekeytyä jätkiksi vain päästäkseen kämpälle.

”Yösijalleen he olivat ilmestyneet reput ja kassit täynnä pontikkaa. Juhlat olivat alkaneet välittömästi, vain muutama selvänä pysytellyt mies oli aamulla lähtenyt palstalleen”, Tapio Vilkuna kirjoittaa savottamuistelmissaan.

Sillä kertaa paikalle oli soitettava poliisi, koska ”hulluna humalassa” hillui nelisenkymmentä miestä. Yhtä pahaksi tilanne ei päässyt, jos viinatrokari huomattiin ajoissa ja jos ukkoherra oli riittävän vahva.

”Hän pomppasi pystyyn, tarttui riuskasti miestä kauluksesta ja housun takamuksesta, juoksutti miestä vauhdilla turkkikomeron ovelle, potkaisi sen auki, samoin vielä tuulikaapin ja ulko-oven ja tyrkkäsi miehen portailta alas”, kuvailee 1950-luvun muistelus.

Järjestystä pitivät yllä myös jätkät itse. Melskaajat saatettiin komentaa saunaan, tai riski mies valittiin pysyttelemään selvänä sillä välin kun muut juhlivat.

”Metsätyöläisten joukossa oli paljon perheellisiä ja jo vanhempia miehiä. He kontrolloivat nuorempien käytöstä”, Häkkinen toteaa.

Valde Ahon kokoelma, Suomen Metsämuseo Lusto
Soitto- ja laulutaitoa arvostettiin, kun muut huvit olivat harvassa. Kuva on Pohjois-Savosta 1920–30-­luvulta.

Vaarana lopputili

Joskus työnjohto ymmärsi huikan ottamisen tarvetta. Hyväksi tiedetty työmies saattoi saada pestin, vaikka hummaili tulo­matkan ja saapui savotalle humalassa tai krapulassa. Olihan matka hänen viimeinen ryyppytilaisuutensa pitkään aikaan.

Tapio Vilkuna kertoo kirjassaan myös ukkoherrasta, jonka mielestä juominen kämpällä oli sekä yhtiölle että jätkälle parempi vaihtoehto kuin rymyreissu kaupunkiin,

”Ukkoherran taksa juopottelusta oli tinkimätön mutta reilu. Jos viinanhimo oikein jätkää kaihersi, hän sai juopotella kämpällä päivän. Toisenkin, jos oikein tingalle otti, mutta kolmantena oli palattava töihin. Eikä juopottelija saanut häiritä muita.”

Tavallisinta oli, että juomari sai pelätä äkkipotkuja.

”Irtisanomisaikoja ei ollut, ja käyttäytymistä työmaalla valvottiin tarkkaan”, Häkkinen kertoo. Sen koki esimerkiksi Lenni, jonka kaverit houkuttelivat maistelemaan kiljua samana päivänä, kun työpäällikkö saapui paikalle ensi kertaa. Tämä ei Lennin soperteluja kuunnellut.

”Käskettiin hakea lopputilinä rahaa toimistosta. Kun Lenni sai rahansa, hän tilasi taksin, lähti hakemaan mustasta pulloa, joi sen ja nukkui metsään.”

Parempi onni oli Urholla. Ryypiskellessä hän jätti tehtävänsä proomulla, joka siksi hörppäsi vettä. Urho perusteli, että hän ei voinut tulla töihin, koska se on kiellettyä, jos on alkoholin vaikutuksen alainen.

”Selitys oli pomon mielestä niin hyvä, että työsuhde sai jatkua, ja Urho teki uuden raittiuslupauksen”, tarina kertoo.

Meni rahat ja hevonen

Korttipeli oli kämpällä jokailtainen huvitus. Milloin pelattiin venttiä, milloin sököä, tikkiä, kasinoa tai raminaa. Etenkin Lapissa pelattiin tuppea, jossa toisistaan otti mittaa kaksi kahden hengen joukkuetta. Muut jännäsivät eli kihottivat ympärillä.

Häviäminen eli ”tuppeen joutuminen” oli häpeä, jonka vuoksi hävinnyt saattoi joskus jopa harkita savotan vaihtoa.

Myös rahasta pelattiin paljon. Konkaripelaajan kynsissä untuvikko ehkä oppi läksynsä kerrasta ja jätti rahapelit sikseen, mutta moni pelasi illasta toiseen niin kiihkeästi, että tuskin malttoi syödä tai nukkua. Pelissä saattoi kuukausien tili vilahtaa toiseen taskuun.

”Voittajasta oli yhdentekevää, oliko vastapuolena tuttu kotikylän mies tai viimeisillä markoillaan pelaava outo nuorukainen”, kirjasi tutkimusapulainen, joka tarkkaili peliä vuonna 1952.

Seuraukset olivat pahimmillaan traagisia. Rahansa hupuloineet saattoivat nähdä nälkää ja menettää mielenterveytensä.

”Näin niinkin kurjan tapauksen eräässä savotassa, että rahansa ja hevosensa menettänyt hirtti itsensä hevosen jättämään tyhjään pilttuuseen.”

Ketku kohtasi korpilain

Vuorenvarmoja harmeja oli tiedossa, jos työmaalle luikerteli ammattimaisia korttihuijareita, jotka pelasivat merkityillä korteilla. He saattoivat viinakauppiaiden lailla esittää työmiehiä, jotta pääsivät kynimään jätkien rahat.

”Tietysti niitä pahimpia sutkeja työnjohto karkoitti pois, mutta jotkut osasivat käydä sen verran päivällä työssä että heillä oli oikeus asua ja harjoittaa iltaisin tuottavampaa ammattiaan.”

Jos pomot eivät ilkitöihin puuttuneet, saattoi pahantekijöitä kohdata korpilaki.

”Se oli tiukkaa toverikuria, jossa miehet langettivat yhdessä rangaistuksia”, Antti Häkkinen selittää.

Esimerkiksi savotan heikoimmalta mieheltä anastamisesta seurasi kova selkäsauna ja lähtö yönselkään. Konnan takinhihoista saatettiin myös pujottaa seiväs kuin variksenpelätille ja lähettää tämä sellaisena toikkaroimaan pois. Ja jos väärintekijä välttyikin pahimmalta, sana hänen tekosistaan levisi työmailla.

”Se teki elämän tukalaksi rikkeentekijälle kaikkialla, sitä oli vaikea pakoilla.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/21.

Lainaukset ja lähteitä:

Timo Holtari, Pekka Laaksonen ja Urpo Vento (toim.): Jätkät sen kun porskuttaa (Weilin+Göös 1970)

Turkka Jämsén (toim.) Työniloa Länsi-Suomen metsissä ja merillä (Myllylahti 2004)

Esko Pakkanen ja Matti Leikola: Metsää, puuta ja kovaa työtä. Suomen metsien käytön historiaa (Metsäkustannus 2010)

Terhi Reiterä: ”Kämppäemäntä, olet alituisen tarkastelun ja ’silmälläpidon’ kohteena!” Pohjois-Suomen kämppäemännät ja kämppäelämän sukupuolittuneisuus. Julkaisussa Metsien miehiä ja naisia (Vuosilusto 9/2012)

Erkki Snellman (toim.) Muut sortaa, saha yksin puoltaa. Savottaperinnettä Lapista (Rovalan Kannatusyhdistys 1991)

Hanna Snellman: Tukkilaisen tulo ja lähtö. Kansatieteellinen tutkimus Kemijoen metsä- ja uittotyöstä (Pohjoinen 1996)

Tapio Vilkuna: Savitalon pojat savotalla (Metsälehti kustannus 1998)

Veikko Vuontisjärvi (toim.): Metsä puhuu miehet tarinoi. Metsähistoriaa mettäpoikien kertomana suur-Sodankylän ajoista nykypäivään (2006)

Veikko Vuontisjärvi ja Sulo Raiskio: Osaran aukeat. Tuhkasta hyvinvointi-Suomen perustaksi (2012)

Otso Pietinen, Museovirasto
Puhtauskin oli omanlaisensa ylellisyys. Miehiä metsätyömaan saunassa Sodankylän Kuorajoella vuonna 1947.

Hillittyjä huvituksia

  • Tarinointi: Sanataiturit ja jutuniskijät saivat porukassa arvostusta, koska he pystyivät elävöittämään yksitoikkoista kämppäarkea.
  • Temput: Kiertävät kulkumiehet esittivät ruokapalkkaa ja pientä kolehtia vastaan kummallisuuksia, esimerkiksi outoja naamanilmeitä tai kivuliaita temppuja.
  • Musiikki: Soitto- tai laulutaitoinen jätkä toi viihteen mukanaan. Työmailla kulki myös kiertäviä musikantteja.
  • Tanssit: Nurkkatanssit saatiin pystyyn, jos löytyi soittaja ja sopiva tila, esimerkiksi tyhjä kämppä tai ulkorakennus. Daameja saatiin emännistä, ja myös härkäpareina tanssittiin.
  • Puhujat: Jokainen vieras toi tuulahduksia ulkomaailmasta, olipa tämä sitten saarnamies tai poliittinen agitaattori.
  • Sivistys: Ajan myötä työmaille tuli radioita, ja valaistuksen parantuessa myös lehtien ja kirjojen lukeminen lisääntyi. Tosin radiot saattoivat olla rikki ja lehdet jäädä johtoportaan käsiin.

Aiheeseen liittyvät artikkelit