Vielä satakunta vuotta sitten moni suomalainen joutui jatkamaan leipäjauhoja petulla – Nälkävuosina köyhimpien ruoka saattoi olla lähes pelkkää puuta

Jutut 09.04.2021

Pettu eli silkko mainitaan jo Kalevalan ja Kantelettaren vanhoissa runoissa. Viimeksi pettua on Suomessa käytetty laajalti vuoden 1918 nälänhädässä.


Sängyssä makasi kaksi sairasta lasta kuin luurankoina. Perheen äiti eli, mutta isä ja kolme muuta lasta olivat äskettäin kuolleet. Tuoni oli vienyt myös iso­äidin, rengin ja tämän kolme lasta.

Jokihaaran tilan lohduttoman tilanteen totesi Kangasalan piiri­lääkäri von Bonsdorff huhtikuussa 1868.

”Perhe oli elänyt äärimmäisessä köyhyydessä päivittäisenä ravintonaan olki- tai pettuleipä, joka usein oli täytynyt paistaa tuohiropposessa, jotta sen olisi saanut ulos uunista, sillä viljaa oli siinä vain mitättömässä määrin”, lääkäri raportoi nälänhädästä.

Tilan väki olisi ehkä selviytynyt, jos hätäleipään olisi liiennyt edes kolmannes ruista. Liika pettu eli männyn jälsi- ja nilakerros saattoi tappaa, totesi tutkija Carl Axel Gottlund vuonna 1817:

”Tällaisen ravinnon vaikutukset näyttäytyvät muutaman viikon kuluttua ensin väsymyksenä, heikkoutena ja laihtumisena, sitten turpoamisena, joka ilmenee jaloissa, vihdoin sisäisenä kipuna, joka leviää koko ruumiiseen, joka kokonaan turmeltui muuttuen enemmän sienen kuin lihan kaltaiseksi. Lopuksi seuraa vääjäämättömästi kuolema.”

”Nälän heikentämät ihmiset olivat myös hyvin alttiita sairauksille, esimerkiksi lavantaudille. Usein juuri ne olivat kuoleman varsinainen syy”, kertoo Suomen maatalousmuseo Saran museolehtori Kirsi Laine.

Jauhoja koivusta ja haavasta

Kun Jokihaaran talonväki söi nälkäänsä pettua, se seurasi edeltävien sukupolvien mallia. Pettu eli silkko mainitaan jo Kalevalan ja Kantelettaren vanhoissa runoissa, ja vuonna 1508 vouti totesi Turussa rahvaan joutuvan syömään kaarnaa enemmän kuin vuosiin.

Eräruoka-asiantuntija Turkka Aaltonen pitää kirjassaan todennäköisenä, että petun käyttötaito tuli Suomeen ensimmäisten asukkaiden mukana. Aluksi sitä syötiin puurona tai vellinä ja leipänä vasta myöhemmin.

”Puulajeista juuri männyn nilaa on käytetty eniten, mutta myös muihin puihin on jonkin verran turvauduttu”, Kirsi Laine kertoo.

Mikael Agricola kirjasi, että vuoden 1551 nälänhädässä leipään laitettiin haavankuoria. Parisataa vuotta myöhemmin Johan Fredrik Wallenius listasi hätäleipäaiheisessa väitöskirjassaan sopiviksi puu­lajeiksi myös kuusen, katajan, koivun ja jalavan.

Koivun syömistä todisti 1900-luvun alkuvuosina Kalle Kajander, joka kiersi Kainuussa kirjoittamassa nälästä Päivälehteen. Erään torpan eteisessä hän huomasi vasullisen vastavuoltua koivun kuorta. Sisällä 75-vuotias nainen jauhoi keitettyä ja kuivattua parkkia käsikivillä.

Itkuisena nainen kertoi Kajanderille virhearviosta: keväällä oli odotettu viljaa omasta pellosta eikä ollut älytty kuoria petäjiä.

”Tämä koivun parkki oli ylen katkeraa vanhalle, eikä sillä kunnossa pysy lastenkaan vatsat.”

Jukka Valtanen / Jukka Valtasen kokoelma / Lusto
Mies vetää kaadetusta puusta pettuhihnaa Ruoveden Paavonaholla maaliskuussa 1956.

Katovuosia tuli usein

Myöhäinen kevät ennusti usein nälkää, varsinkin jos kesä jatkui sateisena ja kylmänä. Pahimmillaan niiden jatkoksi tuli aikainen halla.

Vuoden 1696 kesästä sanottiin, että jo elokuun alussa oli ”paksu jää vihannissa tähkissä” ja parin viikon päästä ”yleisempi kylmä” vei kaiken.

”Hallaa kärsineen ensimmäinen tehtäwä poikkeuksetta oli velkaantuminen ja turwautuminen petäjän kuoreen”, viitasaarelainen K.F. Sarlin muisteli vielä 1900-luvun alussa.

”Viljan korvikkeita tarvittiin pitkin 1800-lukua, ja viimeksi pettua on Suomessa käytetty laajalti vuoden 1918 nälänhädässä”, Kirsi Laine kertoo.

”Ruokavalio koostui suurimmaksi osaksi viljasta, pohjoisessa etenkin ohrasta ja etelämpänä rukiista. Maatalouden tuotto ei kuitenkaan ollut kaikilla alueilla riittävä, ja tuontivilja oli parhaiten kaupunkilaisten saatavilla.”

Itä- ja Pohjois-Suomessa pettua käytettiin viljan jatkeena myös tavallisina satovuosina kun taas paremmilla viljelyseuduilla siihen turvauduttiin lähinnä katovuosina. Monin paikoin sato menetettiin Pohjolan ilmastossa niin usein, että ruokakriisejä ja nälkää pidettiin normaaliarkena.

”Ihmiset ajattelivat, että kymmeneen vuoteen mahtuu pari tavallista ja pari hyvää vuotta, pari kolme huonoa vuotta ja yksi paha katovuosi.”

Pois pappilan metsästä!

Jos huonoa satoa osattiin keväällä ennakoida esi­merkiksi syysrukiin epäonnistuneesta talvehtimisesta, pettua ryhdyttiin keräämään varastoon ennen juhannusta. Silloin nilakerros irtoaa männystä parhaiten ja on ravintoarvoltaan parasta.

Tilattomilla ei ollut omaa metsää, mutta parhaassa tapauksessa he saivat kerätä pettua varsin vapaasti eikä puutuhoista juuri valitettu. Tilanne kuitenkin vaihteli paikkakunnittain. Esimerkiksi Lehtimäellä kerrotaan, että pappi nuhteli saarnassa seurakuntalaisia, jotka olivat ottaneet pettua pappilan metsästä.

Evon metsäopiston rehtori laski 1860-luvulla, että tarvittaisiin sata puuta korvaamaan katovuoden leipä yhdelle ihmiselle. Hän arvioi myös, että Kuusamossa olisi kesällä 1867 kiskottu pettua sadoista tuhansista männyistä.

Valtiovalta ja valistajat yrittivät 1800-luvulla ponnekkaasti saada kansan käyttämään petun sijasta jäkälää. Pettu leimattiin epäterveelliseksi, ja sen keruun pelättiin turmelevan metsät.

Jäkälä osoittautui kuitenkin karvaan makuiseksi. Lisäksi väärin käsiteltynä ja pitkään jatkuvassa käytössä se saattoi olla myrkyllistä.

Samuli Paulaharju / Museovirasto
Petäjää survotaan Taivalkosken Matalaisessa vuonna 1917.

Hätäruokien parhaimmistoa

Hätätilassa pettua voitiin vaivalloisesti irrottaa puista vielä syksyllä ja talvella. Silloin sen ravintoarvo oli kuitenkin huonompi kuin kevään mahla-aikana.

”Keväällä kerätty pettu oli hätäruokien parhaimmistoa, mutta senkin ravintoarvo oli vain noin neljänneksen rukiin ravintoarvosta”, Laine kertoo.

Pettu muutti myös leivän makua ja koostumusta. Täyspettuleipää Wallenius kuvasi kurjimmaksi ravinnoksi, karkeaksi ja kuivaksi. Kartanonherra Anders Ramsay kokeili hänkin kerran ohikulkijan hätäleipää: ”Se maistui vastenmieliseltä ja kuvotti minua niin, että aloin tuntea pahoinvointia.”

Pettu saattoi mennä paremmin alas maidon kanssa.

”Mirkka Lappalainen on kirjoittanut, ettei Koke­mäenkartanon vouti saanut vuonna 1697 kerättyä voita, koska talonpojat olivat juoneet maidon pettu- ja olkileipää syödessään.”

Parhailla viljelyalueilla hätäleipään käytettiin mieluummin muita korvikkeita kuin pettua.

”Etelä-, Lounais- ja Länsi-Suomessa suosittiin maanviljelyn sivutuotteita, kuten olkia, akanoita, tähkiä ja herneenvarsia”, Laine sanoo. Olkien ja herneenvarsien etu oli, että niitä voitiin kerätä ja säilöä pitkään syksyllä.

Jos pettua ei talossa tai pitäjässä tarvittu kovin usein, sen keräämisen ja käsittelemisen taito vähitellen hävisi. Osaaminen siirtyi perimätietona.

Vasta kuolema vapautti

Pettu, jäkälä ja sadonkorjuutähteet eivät aina riittäneet korvaamaan puuttuvaa viljaa. Kerrotaan, että pahimpina nälkävuosina olkikattoja on revitty ruokaan ja kuolleiden eläinten luita kaivettu maasta soppaan.

On myös vaikea tietää, liioitteliko 1700-luvun kirjoittaja, kun hän kuvaili 1690-luvun nälkäistä epätoivoa: ”Vehkan juuria, heiniä, paistettua nahkaa, raatoja, ruttoon kuolleita eläimiä, koiran, hevosen ja kissanlihaa syötiin, keskosia y.m. syötiin ja Paltamossa sanotaan lasten syöneen vanhempiansa ja vanhempien lapsiansa.”

Väinö Laajala tuskin liioitteli, kun hän 1930-luvulla muisteli, ettei nälkätalvena 1868 jaksettu lopulta enää pelätä edes viikatemiestä.

”Elämä oli synkkä ja toivoton. Aina kalvava nälkä turrutti hellemmät tunteet – kuolema oli ainoa vapauttaja loppumattomalta tuntuvasta kurjuuden­tilasta.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/21.

Samuli Paulaharju / Museovirasto
Petäjää paahdetaan Taivalkosken Matalaisessa vuonna 1917.

Puusta pöytään

  • Paras pettumänty oli suora ja nuori mutta vähintään 50-vuotias. Oksia oli mahdollisimman vähän, koska niiden kohdalle kertyi pihkaa, jota haluttiin välttää.
  • Ohut, valkoinen nila- ja jälsikerros irrotettiin puusta ikään kuin nylkien levymäisinä pettuliinoina.
  • Kaarna eli uloimmat ruskeat ja vihreät kerrokset voitiin kuoria pettuliinasta joko ennen puusta irrottamista tai vasta sen jälkeen.
  • Kuivahtamisen jälkeen pettuliinat paahdettiin uunissa tai nuotion loimussa. Paahtaminen (tai keittäminen) poisti pihkaa sekä muita haitallisia ja pahanmakuisia aineita.
  • Paahdettuja pettuliinoja voitiin varastoida jopa vuosia, tai ne voitiin survoa heti jauhoksi esimerkiksi huhmareessa.

Aiheeseen liittyvät artikkelit