Metsäpalot tuhosivat entisaikaan kymmeniä tuhansia hehtaareita metsää – Näin metsäpaloja sammutettiin ennen paloautojen ja vesiletkujen yleistymistä

Jutut 06.08.2021

Raskaaseen ja vaaralliseen sammutustyöhön kutsuttiin entisaikaan koko seutukunta, niin miehet kuin naiset. 1800-luvun Suomessa saattoi vuoden aikana palaa kymmeniä tuhansia hehtaareja metsää, kun nykyään määrä on 300–800 hehtaaria.


Aamupäivän aurinko kuumotti helteisenä. Oli heinäkuu vuonna 1933, ja Uuno Rutanen työskenteli isänsä kanssa perheen metsäpalstalla Saarijärven Kulhanvuorella. Sitten ilma muuttui savuiseksi.

Kaksikko jäljitti paloa ja päätyi Kulhan taloon, jota tulirintama lähestyi. Pellon riukuaita paloi jo, ja emäntä huusi peloissaan. Väki kantoi huonekaluja ulos ja kasteli pärekattoja.

Samaan aikaan kymmenvuotias Urho Sahinaho etsi metsässä reittiä kalareissulta kotiin.

”Vastaan tuli niin paljon savua, että silmiä kirvelsi ja hengitystä salpasi. Muistan vieläkin, kuinka pelkäsin, kun kuulin kovaa jyminää ja pauhinaa ja taivaalta satoi kipunoita ja kekäleitä.”

Urhon onneksi tuuli ja tuli kääntyivät. Siksi myös Kulhan talo pelastui, vaikka jo ensimmäisenä päivänä palo kulki nopeana latvapalona kymmenen kilometriä.

”Hyvä kun ehti alta pois. Palo eteni suollakin kuin olisi lammaslauma edennyt tai niin kuin olisi suurta verkkoa vedetty suon pinnassa”, Uuno Rutanen muisteli vanhempana.

Palakoon mokoma!

Tuli karkasi Kulhan metsiin Saarijärven naapurikunnasta Multialta, kun eräs isäntä poltti kantoja ja risuja uudispellollaan. Useimmiten metsäpalon aiheuttaa juuri ihminen.

Kun entisajan metsä- ja kalamiehet, paimenet ja matkalaiset kulkivat paikasta toiseen, he sytyttivät nuotioita. Tulta oli myös tapana kuljettaa metsässä mukana päresoihduissa. Roihu lämmitti ihmiset ja eväät ja suojasi hyttysiltä ja pedoilta, mutta huonosti vartioitu tai sammutettu valkea levisi helposti maastoon.

”Metsäpalot lisääntyivät etenkin kaskiviljelyn myötä. Sitä harjoitettiin Suomessa pitkälle 1800-luvulle ja paikoin vielä 1900-luvun alussa”, kertoo pitkän ajan palohistorian tutkija Niina Kuosmanen Helsingin yliopistosta.

Tulta käytettiin paitsi peltojen myös laidunmaiden raivaamiseen sekä tervan polttamiseen. Lieskat livahtivat metsään niin usein, että Suomea vuonna 1790 kierrellyt italialainen Giuseppe Acerbi arveli kaikkien kuulleen Ruotsin tavallisista metsäpaloista. Hän uskoi yhdeksi syyksi talonpoikien laskelmoinnin: lain mukaan he saivat viedä valtion metsistä tulessa vaurioituneet puut.

Palojen syitä pohti myös saksalainen ylimetsäneuvos Edmund von Berg, kun hän vuonna 1858 senaatin kutsusta arvioi Suomen metsien tilaa:

”Suomalaisten koko elämänlaatu saattaa heidät pitämään metsäkuloja hyvin tavallisena asiana, jota ei voida välttää, eikä ole edes pahaksikaan paneminen; sillä päin vastoin arvelevat he metsää maanviljelyksen viholliseksikin, katsoen sen hävittämistä ansiolliseksi työksi.”

Vänrikki K. Sjöblom / Sotamuseo
Metsäpalon sammuttamista sota­töiden lomassa jatkosodan aikana.

Sankoruiskuja ja paloluutia

Englantilainen hienostorouva Ethel Tweedie hämmästyi, kun hän kesällä 1896 näki Viipurin linnan tornista, että metsässä tuprahteli savuja siellä täällä. Oppailtaan hän kuuli, miten Suomen kansa selviytyy metsäpalokirouksesta:

”Sinne hälytetään kaikki ihmiset läheltä ja kaukaa, ja toden totta ihmiset lähtevät sammuttamaan heti kun näkevät savua.”

”Kellojen soitto on voinut olla yksi hälytysmerkki”, miettii vanhempi opettaja Raimo Savola Suomen pelastusopistosta.

Ja kun puhelimia ei ollut, turvauduttiin lähetteihin. Kulhan palossa Bertta Liimatainen juoksutti veljilleen sanan valtion työnjohtajan määräyksestä, että kaikkien kykenevien miesten oli lähdettävä sammuttamaan. Yli 50-vuotiaita ja alle 18-vuotiaita vaatimus ei koskenut. Apuun saatiin myös sotilaita.

Sammutuskalustoa löytyi joka kodista: kirveitä, kuokkia, sahoja, lapioita ja vesisankoja. Ennen paloautojen ja vesiletkujen yleistymistä maaseutupalokunnalla saattoi myös olla kaksipyöräiset, hevosvetoiset metsäpalokalustorattaat ja niissä sankoruiskuja ja vesiamme.

Tärkeä sammutusväline oli (ja on yhä) puskahosa eli paloluuta, joka valmistuu palopaikalla.

”Nuori alikasvoskuusi karsitaan, mutta latvaan jätetään kasvustoa. Hosan voi tehdä myös männystä tai koivusta, mutta ne eivät kestä yhtä hyvin kuin kuusi”, kertoo Helsingin palomuseon intendentti Jari Auvinen.

Palokarkurit pysäytettiin

Uuno Rutanen ahkeroi Kulhan palon sammutustöissä seitsemän päivää ja totesi sen kuin sotaväeksi. Miehet jaettiin joukkueisiin, joilla jokaisella oli oma johtaja, esimerkiksi metsänvartija.

Osa miehistä kaatoi metsää, poltti vastatulia ja raivasi palokäytäviä, jotta latvapalo olisi saatu pysäytettyä. Maa- ja pintapaloissa sammuttajat lapioivat maata liekkien päälle tai hakkasivat niitä märällä hosalla tukahduksiin.

”Tuulen alapuolella palorintaman edessä ei pysty työskentelemään ilman paine­ilmalaitetta, joten paloa pyritään yleensä pysäyttämään kärjen suunnasta tekemällä kauemmas rajoituslinja ja kaventamalla palorintamaa sivuilta”, Raimo Savola selittää.

Kulhan hikiset ja janoiset sammuttajat uurastivat ja lepäsivät vuoroissa.

”Työstä ei saanut poistua ennen kuin vaihtomiehet tulivat paikalle. Maantiellä oli vahteja, jotka pysäyttivät palolta pois päin kulkevia, koska oli myös karkuruutta”, Uuno kertoi, kun aikalaisten palomuisteluksia myöhemmin nauhoitettiin.

Joku karkulaisista ehkä pakeni uupumustaan, joku toinen pelkojaan. Sammuttaminen oli raskasta, kuumaa ja vaarallista, eikä käytössä ollut suojavaatteita tai hengityssuojaimia.

”Savussa on häkää ja muita vaarallisia aineita, joita kertyy jonkin verran elimistöön, vaikka käyttäisi nykyaikaisia hengityssuodattimia. Pahin on häkä, joka syrjäyttää happea veren punasoluista”, Raimo Savola kertoo.

Levon lisäksi sammuttajat tarvitsevat juotavaa ja syötävää. Kulhassa osa heistä hoksasi ottaa kotoa evästä mukaan, ja lisäksi taloista kerättiin sammuttajille leipää, maitoa ja voita. Sotilaiden mukana tulivat kenttäkeittiöt, joihin myös naisia tarvittiin muonittajiksi. Lisäksi naisia lähetettiin jälkisammutukseen. Tällainen tehtävä osui palon alussa Bertta Liimataiselle.

”Me naiset kannoimme lammesta vettä savuaviin kohtiin. Miehet hajoittivat kuokilla savuavia mättäitä ja muurahaispesiä. Yön tunteina palo pysähtyi ja sammutusväkeä alkoi päästä pois. Mutta tuli syttyi myöhemmin uudestaan ja sitten se vasta oikein paloikin!”

Topi Toivanen / Nurmeksen museo
Pitkät välimatkat, teiden kehnous ja harva asutus vaikeuttivat sammutustöitä. Tässä ollaan Nurmeksen Saramossa.

Tuhathehtaarinen roihu

Ilma kävi utuiseksi ja harmaaksi. Aurinkokin muuttui punaiseksi, kuin olisi auringonpimennys. Sellaiseksi Bertta myöhemmin kuvaili Kulhan palon ensimmäisen päivän.

Kun tuli viiden päivän päästä saatiin hallintaan, se oli nielaissut yli tuhat hehtaaria metsää. Vielä pahempiakin paloja Suomesta tiedetään.

”Samana vuonna 1933 esimerkiksi Kihniössä paloi 5 000 hehtaaria. Vuonna 1925 Siikajoella meni 20 000 hehtaaria, samoin vuonna 1960 Sallassa”, Jari Auvinen listaa.

Eniten tietoa on valtionmetsien paloista, joita on Suomessa tilastoitu vuodesta 1865.

”Vuodessa saattoi tuolloin palaa kymmeniä tuhansia hehtaareja, kun taas nyt määrä on enää 300–800 hehtaaria. Keskimääräinen paloala oli 1800-luvun loppupuoliskolla 130 hehtaaria, mutta 1900-luvun alkupuolella se kutistui pohjoisessa 40–50 hehtaariin ja etelässä jopa alle 20 hehtaariin”, Niina Kuosmanen kertoo.

Nykyään paloja voi syttyä vuodessa tuhatkunta, mutta tuhot jäävät enimmäkseen pieniksi, keskimäärin puoleen hehtaariin. Suurimmat palot ovat yleensä noin 50–100 hehtaarin kokoisia, ja vain harvoin niin suuria kuin esimerkiksi Muhoksen 250 hehtaarin palo kesällä 2020 tai Kalajoen noin 300 hehtaarin palo kesällä 2021.

Tuhoja ovat vähentäneet metsäpalovaroitukset, jotka Ilmatieteen laitos aloitti vuonna 1975. Kun metsäpaloja lisäksi ryhdyttiin tähystämään lentokoneista, ne alettiin havaita syrjäseuduillakin aiempaa nopeammin ja metsäautoteiden lisääntyminen on helpottanut palopaikoille pääsyä. Sammutuskalusto sekä tiedustelu- ja viestintämahdollisuudet palon etenemisestä ovat nekin parantuneet.

Nokiset hakkuut

Kuiva kesä ja tuulinen päivä kylvivät Kulhan palossa tuhon siemenet. Sään lisäksi metsäpalojen syttymiseen ja etenemiseen vaikuttavat puusto, metsätyyppi ja maaston muodot.

Havupuut ja erirakenteinen metsä palavat helpommin kuin lehtipuut ja tasarakenteinen metsä. Mäet, etelärinteet ja kuivat alueet tuhoutuvat useammin kuin laaksot, pohjoisrinteet ja kosteat alueet.

”Tuulen suunta määrittelee palon etenemissuunnan. Nopeimmin palo etenee aina ylämäkeen, koska liekit lämmittävät yläpuolista palokuormaa”, Raimo Savola selittää.

Metsäpalo ei välttämättä tuhoa kaikkea, ja esimerkiksi paksukaarnaiset männyt saattavat selviytyä silloinkin, kun kuuset kuolevat. Voi käydä myös niin kuin Kulhassa, että paloalueesta tulee ”monta kertaa normaalia suurempi leimikko”, josta saatiin vielä saha-, vaneri-, propsi- ja polttopuuta.

”Pinotavara hakattiin 3–5-metriseksi puolipuhtaaksi kuorittuna. Tukit kuorittiin metsässä. Hakkuutyö oli erittäin likaista, olihan hakattavat puut nokisia”, Pauli Mäkinen on muistellut.

Pula-ajan työttömät kilpailivat mustuneistakin palstoista kuten myös seuraavina keväinä pääsystä metsänkylvöön. Eräällä metsäteknikolla oli istuttajien valintaan oma tapansa.

”Hän käski nostaa kuokat ylös. Sitten hän kiersi miesporukassa ja aina kun löytyi vankka mies ja hyvä kuokka, niin nimi kirjoihin.”

Nimensä toisenlaisiin kirjoihin sai isäntä, jonka uudispellolta Kulhan palo karkasi. Hänet tuomittiin käräjillä varomattomasta tulenkäsittelystä korvauksiin. Niitä pien­tilallinen ei kyennyt koskaan maksamaan.

Lisätietoja ja lähteitä:

Edmund von Berg: Kertomus Suomenmaan Metsistä 1858 (Kustannusosakeyhtiö Metsälehti 1995)

Taina Lemberg ja Pasi Puttonen: Kulottajan käsikirja (Metsälehti Kustannus 2002)

Jaana Luttinen: Metsäpalojen vaara, teoksessa Ihminen ja metsä 1 – kohtaamisia arjen historiassa (Metsäkustannus 2012)

Heikki Sahanen: Kulhan Metsäpalosta 70 vuotta (Saarijärven joulu 2002)

Mrs. Alec Tweedie: Matkalla Suomessa 1896 (Otava 1989)

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2021.

Heinämies / Sotamuseo
Jatkosodan SA-kuvaajat ikuistivat myös lukuisia metsäpaloja. Kuva on heinäkuulta 1941.

Kolme palotyyppiä

  • Maapalossa tuli etenee metsän pohja- ja maakerroksissa, usein hitaasti kytemällä. Se voi piilotella pitkään esimerkiksi suoturpeessa.
  • Pintapalo kulkee nimensä mukaisesti maan pinnalla. Liekeissä ovat esimerkiksi karike, jäkälät, ruohot, varvut, pensaat ja hakkuujätteet.
  • Latvapalo on metsä­paloista vaarallisin ja hankalin sammuttaa. Tuli nousee puiden latvoihin yleensä voimakkaan pintapalon ja kovan tuulen vuoksi ja etenee nopeasti puusta toiseen.
  • Ilmaston ja ihmisen syy

    • Suomen alueella metsäpalot lisääntyivät noin 8 000–5 000 vuotta sitten, jolloin vallitsi aiempaa lämpimämpi ilmasto. Sitten ilmasto jälleen viileni, jolloin palot vähenivät.
    • Seuraavan palojen lisääntymiskauden aloitti ihminen noin tuhat vuotta sitten. On arvioitu, että 400–500 viimeksi kuluneen vuoden aikana kaikki Suomen metsät ovat palaneet ainakin kerran.
    • Salama on metsäpalon ainoa luonnollinen syttymissyy. Ihminen aiheuttaa paloja esimerkiksi huolimattomalla tulenkäsittelyllä, tulitikkuleikeillä ja tuhopoltoilla. Taka­vuosina kipinöitä lensi höyryvetureista ja pontikankeittäjien tulista.
    • Nykyään metsäpalo voi alkaa myös kulotuskarkulaisena, silloin kun puita kaatuu sähköjohtojen päälle, tai silloin kun metsässä työkoneet iskevät kivestä kipinää.

Aiheeseen liittyvät artikkelit