Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan

Anneli Jussila on hankkinut vanhoja metsiä suojeltaviksi jo yli 20 vuotta – Kaikki alkoi siitä, kun hän rakastui Pentti Linkolaan

Anneli Jussila opiskeli taidehistorioitsijaksi ja ryhtyi mehiläisfarmariksi. Sitten rakastuminen Pentti Linkolaan käänsi hänen elämänpolkunsa Luonnonperintösäätiön johtajistoon.
Kuva: Hanne Manelius

Vanha puu löytyy yllättäen.

”Oi, tämä on varmasti yksi suurimpia kuusia, joita olen koskaan nähnyt. Oikea kuningatar!” Anneli Jussila ihailee valtavaa puusenioria. Hän ei ole ennen huomannut sitä Aulangon luonnonsuojelualueella kotikaupungissaan Hämeenlinnassa.

Ja uskokaa pois, ikääntyneitä puita Jussila on elämänsä aikana nähnyt paljon.

Jussila nojaa usein puihin kuulostelemaan niiden ja tuulen ääniä. Hänestä parhaiten kuulee, jos syventyy tuntemaan kaarnan tai tuohen omalla ihollaan.
Jussila nojaa usein puihin kuulostelemaan niiden ja tuulen ääniä. Hänestä parhaiten kuulee, jos syventyy tuntemaan kaarnan tai tuohen omalla ihollaan. Kuva: Hanne Manelius

Syvämietteistä huminaa

Yli neljännesvuosisadan Anneli Jussila on etsinyt Suomesta vanhoja metsiä Luonnonperintösäätiölle suojeltaviksi.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Ensin hän teki sitä säätiön yhtenä perustajajäsenenä ja vapaaehtoisena asiainhoitajana, sitten palkattuna toiminnanjohtajana ja nykyään suojelujohtajana.

”Isot puut tekevät minuun aina vaikutuksen. Kunnioitan ja ihailen puuvanhuksia, ne ylläpitävät tätä maailmaa”, Jussila sanoo.

Aulangon kuusen ympäri hänen käsivartensa eivät yletä, eivät lähestulkoonkaan. Puu on siis täysikasvuinen, kuten sen iän olisi määritellyt edesmennyt Pentti Linkola, Jussilan rakastettu ja ystävä.

”Jos kädet yltävät rungon ympäri, puu oli Pentin mielestä taimi”, Jussila hymyilee ja painautuu kuusen harmaaseen kylkeen.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Hän kuuntelee usein puiden ja tuulen ääniä ja kertoo niistä Metsänsydämiä-kirjassaan. Mänty vastaa hänen mielestään vain navakalle tuulelle, rauhallisesti ja terävästi, mutta ”kuuset huminoivat tummemmalla ja pehmeällä äänellä, syvämietteisesti”.

Luonto- ja metsäkokemuksistaan Anneli Jussila on kirjoittanut kaksi kirjaa, Metsän­sydämiä ja Sivu­poluilla, merkintöjä vaelluksilta.
Luonto- ja metsäkokemuksistaan Anneli Jussila on kirjoittanut kaksi kirjaa, Metsän­sydämiä ja Sivu­poluilla, merkintöjä vaelluksilta. Kuva: Hanne Manelius

Linturetkestä kaikki alkoi

Anneli Jussilan elämän ensimmäinen tärkeä puu oli sekin kuusi. 1960-luvun Helsingissä akateemisen perheen rasavilli tytär löysi kotihuvilan pihakuusen oksistosta itselleen pesän. Teinivuosina luonto jäi sivurooliin, mutta Jussila muistaa Taivalkosken- ja Kuusamon-vaellukset, joilla hän näki ensi kertaa kelopuita.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

”Kuumuuden takia kuljimme öisin. Valtavassa hiljaisuudessa ja kesäyön ihmeellisessä valossa kelot loistivat lähes hopeisina, maagisina. Se tuntui vähän pelottavalta, mutta oli äärettömän kaunista.”

Opiskelut Jussila aloitti kirjallisuustieteestä mutta vaihtoi sitten taidehistoriaan. Välillä opinnot jäivät tauolle, koska hän etsi maaseudulta rauhaa, ekologista elämäntapaa ja konkreettista tekemistä. Tammisaaren saaristossa hän eli miesystävänsä kanssa mehiläistilallisena ja omavarais­viljelijänä.

Sen jälkeen 1980-luvun lopulla Jussila asui Tenholan Elämänkoulu-yhteisössä ja ajatteli yhä enemmän metsien suojelua.

Pentti Linkola tuli pitämään yhteisölle lintuillan ja linturetken, ja yhteisiä keskustelunaiheita löytyi heti.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Juttu jäi kuitenkin kesken, ja Linkola kutsui Jussilan kotiinsa Sääksmäelle, missä hän eli pientilallisena ja kalastajana. Elämäntapa­ekologina, kuten Jussila sanoo.

Soutaja ja taloudenhoitaja

Komea, karismaattinen ja vähän synkkä, oli kolmekymppisen Jussilan ensivaikutelma viisikymppisestä Linkolasta. Vieraisilla Jussilan oli tarkoitus nukkua saunakamarissa, mutta kaatosateen takia saunaan lähtö jäi ja hän päätyi isännän viereen.

Seuraavina keväinä Jussila istutti pienen mökin pihaan omenapuita ja yrttejä ja kesäisin hän kulki Linkolan kanssa linturetkillä ja marjastamassa. Syksyllä kaksikko sienesti ja säilöi puutarhan satoa.

Syksyllä Linkola myös kalasti, samoin talvella, ja Jussila oli välillä soutajana ja hoiti mökin taloutta. Ruoka odotti puuhellalla lämpimänä, kun kalastaja kotiutui kylmästä.

”Opin Pentiltä soutamaan laatokanvenettä. Opin häneltä myös katsomaan luonnontilaisen metsän ominaisuuksia, esimerkiksi erirakenteisuutta, lahopuun määrää, kääpiä ja eläinten jälkiä.”

”Pentille olennaista oli se, että metsässä on mahdollisimman vähän ihmisen toimintaa. Hänestä ihminen oli metsässä aina kuin norsu lasikaupassa, vaikka yrittäisi toimia kevyesti.”

Retkien myötä Jussila alkoi entistä enemmän arvostaa vanhan metsän vihreyttä, harmoniaa ja salaperäistä tunnelmaa. Metsässä hänestä tuntui kuin aika pysähtyisi, eikä enää ollut kellon eikä kalenterin aikaa.

”Ikimetsässä sallitaan kuolema, ja siksi se kuhisee elämää. Siellä ihminen on luopunut halustaan laittaa järjestykseen, rajoittaa ja omistaa.”

Ystäviksi ja kumppaneiksi

Yhteiselämä Linkolan tilalla päättyi aikanaan. Jussila muutti kymmenen kilometrin päähän, rivitaloon Sääksmäen kirkonmäelle.

”Parisuhdearki ei ollut Pentin vahvoja puolia. Hän oli pohjimmiltaan yksinäinen susi, joka halusi asioiden tapahtuvan hänen omalla, vakiintuneella tavallaan. Mutta rakkaus jatkui joitakin vuosia vielä eri osoitteissakin, ja aikojen saatossa meistä tuli läheisiä ystäviä.”

”Lopulta hän oli minulle kuin tärkeä kummisetä.”

Pariskunta sanaili, että Jussilasta ei sitten tullutkaan Linkolan taloon emäntää mutta hänestä tuli ”metsän emäntä”, Linkolan työkumppani metsien suojelussa. He alkoivat ajatella, että suurin valta yhteiskunnassa on rahalla, joten raha voi olla ainoa keino metsien suojelemiseksi.

”Alkuun tarkoitus oli suojella Pentin säästöillä vain yksi metsä. Fiksu pankkivirkailija ehdotti säätiötä.”

Vuonna 1995 Pentti Linkola, Anneli Jussila ja biodiversiteettitutkija Otso Ovaskainen perustivat Luonnonsuojelusäätiön, jonka nimi muuttui myöhemmin Luonnonperintösäätiöksi.

”Metsien elämänvoima on niin valtava, että se vetää hiljaiseksi”, Anneli Jussila miettii.
”Metsien elämänvoima on niin valtava, että se vetää hiljaiseksi”, Anneli Jussila miettii. Kuva: Hanne Manelius

Ensimetsä Etelä-Karjalasta

Sopivaa vanhaa metsää suojeltavaksi ei vain tahtonut löytyä. Viisi vuotta Linkola ja Jussila tutkivat Helsingin Sanomien metsänmyynti-ilmoituksia. Sitten tärppäsi.

Tarvittiin juna, bussi, polkupyörät ja teltta, kun Jussila ja Linkola matkustivat Parikkalaan katsastamaan Akanvaaran kahtakymmentäviittä hehtaaria, joista tuli säätiön ensimmäinen suojelukohde.

Keräysten ja lahjoitusten turvin se on saanut sittemmin seurakseen yli 3 500 hehtaaria ja yli 140 suojelukohdetta eri puolilta Suomea.

Enää Jussila ei ehdi itse tutkia kaikkia metsiä tai soita, joita säätiölle vinkataan ostettavaksi, joita sille lahjoitetaan tai testamentataan tai joista netin hakuvahdit ilmoittavat. Tiedot ja raportit alueista hän saa usein säätiön yhdyshenkilöverkostolta tai pohjoisen vastuuhenkilöiltä.

”Omat työpäiväni kuluvat pitkälti erilaisten raporttien ja taskulaskimen kanssa.”

Tarjouskilpailuja metsistä

Jussila alkaa innostua, jos hän näkee papereista, että metsässä on yli satavuotiaita havupuita tai 80-vuotias koivukuvio tai jos metsänhoitoyhdistys mainitsee tilaraportissa luontoarvoja.

Sitten hän laskee puukuutioita ja kartoittaa tarkemmin sijaintia ja lähimpiä suojelukohteita, joihin alue voisi ehkä joskus yhdistyä.

Jos kaikki näyttää hyvältä, Jussila laskee, mitä metsästä voitaisiin maksaa, ja säätiö tekee tarjouksen.

”Usein kyse on tiukoista tarjouskilpailuista, joita olemme onnistuneet välillä voittamaan. Kaupan jälkeen metsä rauhoitetaan pysyvästi luonnonsuojelulailla.”

”Juuri nyt metsän hinta on kova, ja liikkeellä ovat erilaiset koti- ja ulkomaiset rahastot. Silti metsää pitäisi koko ajan myös ostaa, koska hakkuut uhkaavat luonnonmetsiä ja luonnontilaisen kaltaisia metsiä.”

Paluumatka muistoihin

Kymmenen viime kuukautta Anneli Jussila on kirjoittanut. Syyskuun lopussa ilmestyi hänen kirjansa elämästä Pentti Linkolan kanssa.

”Pentistä on kirjoitettu paljon, mutta läheisen naisen näkökulma on puuttunut, ja virallista elämäkertaa lukuun ottamatta hänestä ovat kirjoittaneet lähinnä miehet. Pentin kuoleman jälkeen tuntui siltä, että myös minun on kirjoittamalla käytävä läpi muistojen labyrinttia.”

Jussila avaa kirjassaan arkea Linkolan kanssa, madekeiton reseptiä myöten. Hän kertoo Linkolan jyrkkyydestä, mutta myös ilosta ja lempeydestä. Ne jäävät piiloon, jos puhutaan vain Linkolan vallankumouksellisista kirjoituksista. Esimerkiksi siitä, että terrorismi, taudit ja diktatuurit pelastaisivat maapallon liikakansoitukselta.

”Radikaalit ajatukset kumpusivat minun mielestäni Pentin surusta, toivottomuudesta ja turhautumisesta ihmisten ahneuteen, kuluttamiseen ja luonnon tuhoamiseen.”

”Luonnonperintösäätiön menestyminen kuitenkin muutti myöhemmin hänen kielteisiä ajatuksiaan kansasta ja instituutioista. Säätiö ei tee nopeaa vallankumousta, mutta pala kerrallaan se voi säilyttää jotain äärimmäisen tärkeää.”

Säätiön tuoreimmat metsäostokset ovat Pentti Linkolan muistometsä Toivakassa sekä muistolehto Kangasalan Sahalahdella.

Anneli Jussilalle muistojen paikka on myös Linkolan tila, jossa hän kirjansa kirjoittamisen aikana vieraili vielä kerran. Pihalla lintujen ruokintalauta oli tyhjä, ja keltainen mökki seisoi autiona hiljaisuudessa.

Suuren kuusen alla.

Korjaus 19.10.2021: Luonnonperintösäätiön perustajajäsen on tutkija Otso Ovaskainen, ei Ovaska.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2021.

Metsäpalvelu

Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.