Lokan tekoaltaalla nähtiin 70-luvulla erikoinen savotta, kun veden alle jätettyjä koivuja alettiin noukkia lossin kannelle – Lopulta lossisavotta päättyi traagisesti

Jutut 22.10.2021

Veitsiluodon lossisavotta herätti sodankyläläisissä ja Lokan kylän asukkaissa hämmennystä ja hilpeyttäkin. Savotasta kehkeytyi todennäköisesti Euroopan vähätuottoisin ja kannattamattomin.


Lokan tekoaltaalla Sodankylässä nähtiin 1970-luvun alussa Suomen ehkä eriskummallisin savotta, kun Veitsiluoto Oy ryhtyi katkomaan ja noukkimaan talteen allashakkuissa pystyyn jätettyjä koivuja lossin kannelle.

Valtavan tekoallasalueen puunkorjuu oli alkanut jo vuonna 1958. Lokan allas täytettiin Luirojokea säännöstelemällä kesällä 1967.

Sodankyläläisissä ja varsinkin Lokan kylän asukkaissa Veitsiluodon lossisavotta herätti hämmennystä ja hilpeyttäkin. Savotasta kehkeytyi todennäköisesti Euroopan vähätuottoisin ja kannattamattomin.

Lanssista takaisin järveen

”Siinähän kävi lopulta niin, että ainuttakaan lossilla korjattua koivumottia ei saatu toimitettua Lokasta eteenpäin”, kertoo Veitsiluoto Oy:n piiripäällikkönä toiminut Veikko Vuontisjärvi Sodankylästä.

Ilmeisesti vedenpinnan vaihtelun seurauksena Lokan lossisavotassa kerätyt vähät koivunrungot ajautuivat rantalanssista takaisin tekojärven aaltojen syleilyyn.

Arvokkaat havupuut oli hakattu ja korjattu Lokan 40 000 hehtaarin laajuisen tekoaltaan tieltä hyvissä ajoin ennen vedenpinnan nostamista. Sen sijaan koivut oli jätetty pystyyn, koska niille ei ollut käyttöä. Niitä ei myöskään voitu uittaa Kemiin, sillä koivu ei kellu.

Tuohon aikaan roskapuuna pidetyt koivut kaadettiin usein maahan kahden pillarin väliin viritetyn vaijerin avulla. Koska Kemijoki Oy:n tulevia vesivoimaloita ruokkimaan tehty tekoallas haluttiin täyttää nopeasti, koivut oli jätetty pystyyn vedenpinnan alle.

Veitsiluoto Oy:n arkisto
Lokan tekoaltaan koivuranka­savotan lossi Veitsiluoto Oy:n terävänpään tarkastuksessa 1970-luvun alussa.

Koivun kysyntä räjähti

Kemijärven sellutehtaan aloitettua toimintansa 60-luvun puolivälissä Itä-Lapin koivulle tuli nopeasti kova kysyntä. Veitsiluoto päätti ryhtyä tekoaltaan vedessä seisovien koivujen korjuuseen.

Lokan koivut olivat entisillä valtionmailla, mutta Metsähallitus oli jo todennut, ettei niiden korjuu ollut kannattavaa. Veitsiluodon Sodankylän hankinta-alueen silloinen metsänhoitaja Viljo Hirvenkari päätti, että korjuuseen ryhdytään tästä huolimatta.

Hirvenkari oli seilannut nuoruudessaan merillä, eikä veden päällä tapahtunut puunkorjuu häntä hirvittänyt. Metsänhoitaja matkusti Tukholman satamaan ja hankki sieltä Veitsiluoto Oy:lle hydraulitoimisen giljotiinileikkurin, joka oli siihen saakka palvellut satamapaalujen käsittelijänä.

Tämän jälkeen oli löydettävä vielä alus, jonka kannelle kourakuormain kytketään. Ponttonin virkaa toimitti Pelkosenniemeltä hankittu Kemijoen lossi, jonka perään hommattiin jämerä perämoottori.

Osat naitettiin toisiinsa Lokassa, ja pian uittoyhdistyksen hinaajalla vahvistettu puunkorjuuyksikkö seilasi miehistöineen Lokan aalloilla kohti pinnan alta kurkottelevaa koivikkoa.

Niput tarttuivat kantoihin

Koivuleikkurin kuljettajana toiminut Kaarlo Heikkinen Sodankylästä oli lossisavotan alkaessa 15-vuotias. Erikoinen kesätyö oli tulevalle konemiehelle varsinainen tulikaste.

Heikkisen tehtävänä oli katkoa rungot ja nostella ne vedestä lossin kannelle. Kannella rungot karsittiin, pätkittiin, niputettiin ja sen jälkeen hinattiin rannalle.

Nippujen korkkipuut tehtiin kelohongasta, jotta niput eivät uppoaisi hinauksen aikana tekoaltaaseen. Hinauksessa oli omat vaikeutensa, sillä syvässä uineet niput tarttuivat tavan takaa matalien rantavesien kannikoihin ja risukoihin. Kustannukset juoksivat, eikä koivupuupino rannalla juuri kasvanut.

”Kyllä siinä mietittiin, että mitähän tästä hommasta tulee. Onneksi lossi oli suhteellisen vakaa kovassakin aallokossa, joten korjuutyö sinänsä sujui melko hyvin. Parhaina päivinä koivua saatiin kannelle kymmenkunta mottia”, Heikkinen sanoo.

Veikko Vuontisjärvi
Ahti Annala ajaa ”Linkku-­Valmetilla” koivukuormaa Lokan Viuvalo-­ojan yli.

Lossi upposi altaaseen

Eräänä syyspäivänä tapahtui yllättävä haveri, kun lossi sai pohjakosketuksen Luirojoen ­uoman rantakiviin.

”Olimme siirtämässä metsätraktoria. Jouduimme jättämään kannelle ajetun traktorin rannalle, jotta lossi kevenisi ja kulkisi lähempänä pintaa”, Kaarlo Heikkinen kertoo.

Lossin uppoaminen valkeni miehistölle vasta seuraavana aamuna, kun miehet saapuivat kämppämajoituksestaan rannalle.

”Lossia ei näkynyt missään, mutta koivut olivat kaarella edellisiltana ankkuroidun lossin kohdalla. Siitä päättelimme lossin uponneen.”

Myöhemmin sukeltaja kävi irrottamassa kuormaimen lossin kannesta. Itse lossi jäi tekoaltaan pohjaan, jossa se makaa tänäkin päivänä.

”Veitsiluodon työnjohtaja aluksi moitti meitä siitä, että olisimme upottaneet lossin tahallaan. Syynä epäilyyn oli kai se, että traktori oli jätetty rannalle ennen uppoamista.”

Kaarlo Heikkinen sanoo, että tekoaltaan rannat olivat petollisia eikä miehistölle annettu selkeitä ohjeita, mihin lossilla tulisi ajaa. Tiedonkulkua hankaloitti myös se, ettei käytössä ollut radiopuhelimia.

Koivusavotta kaikkine vastoinkäymisineen oli varsin nolo koettelemus Veitsiluoto Oy:lle. Osa yhtiön palveluksessa tuolloin työskennelleistä ei halua puhua aiheesta vieläkään, vaikka tapahtumista on kulunut lähes 50 vuotta.

Lähteitä ja lisätietoja:

Kyllä Lappi taamoo (toim. Veikko Vuontisjärvi)

Metsä puhuu, miehet tarinoi (toim. Veikko Vuontisjärvi)

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2021.

Aiheeseen liittyvät artikkelit