Veikko Vuontisjärvi näki pitkällä metsäurallaan Lapin suuret savotat – ”Hevosmiehet ja savottamiehet olivat yhtä mieltä siitä, että tuolloin raha rupesi liikkumaan”

Jutut 10.12.2021

Veikko Vuontisjärvi pääsi savotoiden makuun isänsä seurassa Kolarissa 50-luvun alussa. Siitä urkeni pitkä ja pihkantuoksuinen ura.


”Puomi pysyy paikallansa, orpo tukki painuu uomaan. Jätkä on kuin tukki: kaiken heittää kohtalonsa huomaan...”

Pientilallinen ja savottamies Pauli Vuontisjärvi hyräilee Kauko Käyhkön eli Justeerin iskelmää samalla, kun valjastaa hevosta tukkireen eteen Kolarissa.

Eletään 1950-luvun alkua. On kevättalvi ja kairassa yli metrin vahvuiset kinokset. Pekka Tiilikainen selostaa hiihtokilpailuja tuvassa rohisevassa putkiradiossa, jota nuori Veikko Vuontisjärvi kuuntelee tarkalla korvalla.

Kisojen seuraaminen saa jäädä, kun isä-Pauli huutelee. Pakkanen jysäyttää lähtölaukauksen pirtin hirsinurkkaan. Poika kiskaisee sarkatakin ylleen ja painaa karvalakin päähän, vilkuttaa pihalla ikkunasta katsovalle äidilleen ja loikkaa pöllirekan kyytiin.

”Isäukko otti pöllejä ristikon pohjalta. Kuorman täyttyessä niitä piti nostella rekeen melkein kahden metrin korkeudelle, sillä lunta oli paljon. Eipä minusta ollut siinä apua”, muistelee Sodankylässä asuva Veikko Vuontisjärvi, 84.

”Katseet käännettiin metsään”

Veikko Vuontisjärvi on nähnyt Lapin suuret savotat, jotka aloitettiin pian sotien jälkeen. Savotointi käynnistettiin aluksi sotakorvauksien maksamiseksi Neuvostoliitolle. Puulle oli valtava kysyntä myös Lapin jälleenrakentamisessa, johon ryhdyttiin kesällä 1945.

Jälleenrakentamista edelsi katkeamaton puutavaran ajo valtion metsistä. Kenttäsirkkelit lauloivat, jälleenrakennuslautakunnat pitivät kokouksia, mutta rakennusmateriaalista oli ankara puute.

”Lappi oli tuhkana ja koko Suomen talous maahan lyötynä. Sodasta palanneille miehille tarvittiin työtä, siksi katseet käännettiin metsään.”

Vuontisjärven metsäura alkoi Metsähallituksessa olympiavuonna 1952. Kansakunta huojentui, kun viimeinen sotakorvausjuna ylitti rajan Vainikkalassa elokuussa 1952. Mutta eivät metsätyöt siihen loppuneet.

Talvella 1953 käynnistyivät Lapissa valtionmetsien suurhakkuut, joiden rinnalla sotakorvaushakkuutkin kalpenivat. Pelkästään Veitsiluoto Oy työllisti savotoilla 4 700 miestä. Kemi Oy:llä oli työvoimaa vielä enemmän ja Metsähallituksella omansa.

”Hevosmiehet ja savottamiehet olivat yhtä mieltä siitä, että tuolloin raha rupesi liikkumaan.”

Veikko Vuontisjärven kotialbumi
Kesällä 1963 Veikko Vuontisjärvi oli metsänhoidonneuvojana kulottamassa Sodankylän Kuusivaaran aluetta.

Sahtiämpäri talteen

Armeijan jälkeen Veikko Vuontisjärvi pääsi Metsähallituksen savotalle kasööriksi. Nuorukainen sai matkaansa rahanipun ja kassakaapin avaimet.

”Ei siinä sen suurempia perehdytyksiä ollut. Kasöörinä jouduin tarttumaan myös savotan ukkoherran hommiin, kun hän oli lähtenyt uittoporukan matkaan.”

Eräänä pyhänseutuna savotasta vastannut nuorukainen lähti käymään kotona. Kun Veikko maanantai-iltana palasi, kämpän pöytää koristi sahtipytty, jonka ympärillä mylvi humalainen jätkätokka.

”Kokit kertoivat, että jätkät ovat ryypänneet ja mölynneet koko viikonlopun eikä kukaan käynyt töissä. Otin sahtiämpärin kainalooni. Totesin pojille, että eiköhän lopeteta tämä nyt tähän, ja huomenna ruvetaan töihin. Kukaan ei pannut hanttiin.”

Samalla savotalla eräs humalainen lentojätkä tuli vaatimaan Vuontisjärveltä kovaäänisesti kottia. ”Pauhasi minulle, että sinähän poika kyllä annat kottia, hän on jo istunut linnassa yhdestä miestaposta.”

Periaatteena työmailla oli, että humaltuneiden on turha pyytää palkkaansa etukäteen. Pöllinlukijana toiminut työnjohtaja kertoi sittemmin Vuontisjärvelle, että hän jo varustautui halon kanssa karhukopin oven taakse siltä varalta, että tulee tappelu. Sillä kertaa halko jäi virattomaksi.

”Perustelin jätkälle, miksi on hänellekin parempi, ettei kottia tipu. Kortinpeluuseen ne rahat olisivat hukkuneet. Minun arvostukseni nousi ainakin sen jätkän silmissä.”

Raksu karsi korkealta

Työvoimasta oli savotoilla huutava pula, ja lentojätkiä piti lunastaa töihin jopa suoraan taksista. ”Ei muuta kuin varusteet kainaloon ja kintaat käteen.”

1950-luvun puolivälissä savotat rupesivat moottorisahojen myötä koneellistumaan, mutta ensimmäiset sahat eivät olleet kovin varmakäyntisiä.

”Ne saattoivat seisoa kannon päässä. Tukkeja tehtiin pukkurilla, pöllejä pokasahalla”, Vuontisjärvi selvittää.

Moottorisahalla oli kuitenkin merkittävä verohelpotus, jonka takia niitä kannatti hankkia. Pian sahat kehittyivät paremmiksi ja yleistyivät.

Ensimmäiset kouraharvesterit Lapin savotoille tuotiin Mauri-myrskyn tuulenkaatojen korjuuseen talvella 1982–83, kun valtava määrä puita makasi ristronkkelissa. Tästä alkoi metsureiden nopea syrjäyttäminen puunkaatotöistä.

Ensimmäisiä harvestereita olivat Lako ja Lokomo. Ponsse tuli hieman myöhemmin. Aluksi koneet olivat raakileita, joita piti kypsytellä.

”Teimme Lokomon kanssa sopimuksen, jonka nojalla sodankyläläisen Kone-Annalan pojat testasivat konetta. Lokomo vastasi kustannuksista.”

Kouraharvesterien aikaa enteilevä merkittävä koneuutuus oli Rovaniemen Konepajan ”Raksu”, joka asennettiin metsätraktorin puomiin jo 1970-luvulla. Raksu karsi oksat pystypuusta viiden metrin korkeudelle. Sen giljotiini myös katkaisi rungot. Latva putosi maahan, minkä jälkeen runko katkaistiin tyvestä.

”Siinä saatiin viisimetrinen tukki, ja latva tuli oksineen. Raksulla korjattiin Sodankylässä Vajukosken voimala-altaan puusto.”

Veikko Vuontisjärven kotialbumi
Maataloustraktoreihin saatiin hydraulikuormaajat vuonna 1967. Ne tekivät traktorista hyvinkin käyttökelpoisen metsäkoneen.

Tie vei aluejohtajaksi

Vuontisjärvi hankki itselleen metsäalan koulutuksen. Hän lähti Metsähallituksen savotalta Kittilästä syksyllä 1958 Tuomarniemen metsäopistoon.

Sen jälkeen edessä olivat Veitsiluoto Oy:n piirityönjohtajan tehtävät Sodankylässä. Sodankylän Kuusivaaran leimikko oli ensimmäinen yksityismetsien pystyleimikko, jonka Veikko Vuontisjärvi osti ja hakkautti vuonna 1960.

Sitten hän otti vastaan metsänhoidonneuvojan tehtävät Ylitorniolla, minkä jälkeen tie vei hänet Sallan yhteismetsän toiminnanjohtajaksi.

Lopulta Vuontisjärvi eteni Veitsiluoto Oy:n aluejohtajaksi Rovaniemelle. Toimialue ulottui Torniosta Utsjoelle.

”Mielenkiintoisinta aluejohtajan työssä oli puun oston organisointi Ruotsista. Se helpottui sen jälkeen, kun olimme liittyneet Euroopan unioniin.”

Vaikeimpia työhön liittyviä velvollisuuksia olivat Veitsiluodon metsureiden irtisanomiset, joihin päädyttiin metsätöiden koneellistumisen takia.

Irtisanomiset kova paikka

Aiemmin Veitsiluodon toimintakulttuuriin oli kuulunut, että metsurit lähtevät talosta eläkkeelle, ja tästä periaatteesta oli vaikea luopua.

Ei kuitenkaan ollut järkeä teettää metsureilla pikkukuusikoita paksussa lumessa, kun käytössä oli koneitakin.

”Tekohinta nousi niin kovaksi, että sillä summalla kuusten olisi pitänyt olla tehtaalla kantohintoineen. 1990-luvun laman jälkeisissä saneerauksissa jouduin irtisanomaan myös metsätoimihenkilöitä. Ei se ollut helppoa.”

Veitsiluodon vakituisia metsureita yritettiin pitää talon kirjoissa mahdollisimman pitkään, ja osa heistä pääsi töihin yhtiön paperitehtaille Kemijärvelle, Kemiin ja Ouluun.

Aluejohtajan virasta vuonna 1997 eläkkeelle jäänyt Veikko Vuontisjärvi, tutuille Vuontis-Veikko, on toimittanut neljä tietoteosta pohjoisen suurista savotoista: Kyllä Lappi taamoo (2000), Metsä puhuu, miehet tarinoi (2006), Osaran aukeat (2012) sekä Metsä ja me (2017).

”En osaa kymmensormijärjestelmää, ja haastatteluja on nauhoilla sadoittain. Niiden puhtaaksi naputtelussa oli melkoinen savotta.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2021.

Aiheeseen liittyvät artikkelit