Minna Jakosuo ei halua, että vaeltamisesta rakennetaan sankaritarinoita – Kallis varustus ei erämaassa auta, jos oma asenne on pielessä, hän sanoo

Kuva: Hanne Manelius

Kaksi kynttilää lepattaa vanhan tukkikämpän valona. Laverilla huskysekoitus Mosku painautuu emäntänsä Minna Jakosuon kylkeen ja katselee toiveikkaana, kun tämä vuolee siivuja juurileivästä. Kaksikko on juuri viettänyt yön Isojärven kansallispuistossa.

”Piti saada hetki rauhaa Helsingin-matkan jälkeen”, Minna naurahtaa.

Hän kaipaa joka päivä luontoon, myös loppuvuoden harmauteen, jota hänen mielestään vähätellään turhaan.

”Metsässä näyttää yllättävän hienolta, kun kaikki ruskan värikylläisyys on riisuttu pois.”

Aamun lenkillä Minna ihaili ohutta lumiharsoa, jonka yö heitti. Yhtä hyvin hän saattaa pysähtyä ihmettelemään hämähäkinverkkoa huussipolulla tai jäkälän kuvioita kiven päällä. Hänen on aina ollut helppo uppoutua yksityiskohtiin ja haltioitua luonnosta.

”Minulla on monta taikametsää. Niissä sammalmatto hohtaa vihreänä vanhojen, jylhien kuusien alla.”

Arkisia luontohetkiä Minna Jakosuolle järjestyy lenkeillä Mosku-koiran kanssa. Kuntoiluksi Minna ottaa usein vielä selkäänsä rinkan, jossa on painona nuorten nyrkkeilysäkki. Kuva: Hanne Manelius

Ensimmäinen Minnan taikametsistä sijaitsee kotitilalla Heinävedellä. Pellon ja ojan takana kalliolla kasvoi metsälauhaa, ja sinne Minna rakensi isoveljensä kanssa majan ja leikki intiaania.

Nykyään metsälauha elää tatuoituna muistona Minna sääressä. Hän on kiitollinen maalaislapsuuden vapaudesta liikkua luonnossa.

”Retkille lähdin jo pienenä. Veljeni kanssa kuljimme sikojen aitauksen läpi rantakoivulle, jonka rungolla pystyi istumaan kuin hevosen selässä. Matkalla nostimme eväsleivät käsissä korkealle pään yläpuolelle, jotta siat eivät olisi napanneet niitä.”

Nuoruus toi toisenlaiset seikkailut. Lukio jäi kesken ja asuin-, työ- ja opiskelupaikat vaihtuivat, kunnes Minnasta tuli 21-vuotiaana äiti. Hän teki ravintola-alan töitä, kirjoitti ylioppilaaksi aikuislukiosta ja tapasi miehensä Vesa Jakosuon. Kaksi luonnossa kulkijaa löysi toisensa baarista.

”Oli hirveän mukavaa kohdata ihminen, jonka kanssa oli helppo lähteä luontokohteisiin ja retkille. Sienestimme ihan hulluna ja aloimme tehdä lisää lapsia.”

Luontoon Minna kaipaa jokainen päivä. Metsässä mieli kevenee turhasta kuormasta. Kuva: Hanne Manelius

Viime yö Isojärvellä oli Minnalle oikeastaan yö työpaikalla. Kolme viime vuotta hän ja Vesa ovat pyörittäneet Erätaival-yrityksessään kansallispuistossa Heretyn kämppäkahvilaa ja hoitaneet majoitusvarauksia ja välinevuokrausta Metsähallituksen yhteistyökumppanina. Lisäksi pariskunta järjestää erävaelluksia ja -koulutuksia.

Työ luonnon parissa tuli elämään yllättäen kymmenkunta vuotta sitten. Minna oli pitänyt antiikkikauppaa mutta halusi vaihtaa alaa. Sitten hän huomasi eräopaskoulutuksen.

”En ollut koskaan osannut kuvitellakaan, että luonnossa voisi olla työkseen koko ajan.”

Ala oli miesvaltainen, ja työuransa alussa Minna muistaa joutuneensa välillä todistelemaan, että hän osaa muutakin kuin keittää lohisoppaa. Ajatus naisten ja miesten töistä sai – ja saa yhä – hänet ärtymään.

”Opin jo lapsena, että voin tehdä kaikkea. Isän kanssa kuljin kalalla, metsästämässä ja hiehojen aitoja korjaamassa.”

Lapsuudesta juontaa myös sitkeys. Kalliokiipeilijää Minnasta ei saatu eräopaskoulutuksessa tehtyä, mutta vaeltamiseen ja melomiseen hän rakastui. Oman kajakin rahoittamiseksi myyntiin lähtivät ruokapöydän designtuolit.

Entisiin elämänuomiin ei ollut paluuta.

”Ei hemmetti, minäkin haluan tehdä jotain tuommoista.”

Suurin piirtein näin Minna sanoi miehelleen, kun he kävivät katsomassa elokuvan Villi vaellus, jossa nainen lähtee pitkälle vaellukselle etsimään itseään.

”Vesa sanoi, että totta kai voit lähteä. Tunnin päästä olin hahmotellut itselleni reittiä.”

Reissusta tuli 40-vuotislahja. Vesa vastasi kotiasioista, ja sillä välin Minna sai vaeltaa koko elokuun yksinään Suomi-neidon päälaella Paistunturilla ja Kaldoaivissa.

”Lähtemisessä ei oikeastaan ollut järkeä, sillä en ollut koskaan vaeltanut yksin enkä juuri viettänyt aikaa yksin luonnossa. Toisaalta minulla oli taidot hanskassa ja varmuus pärjäämisestä. Projekti tuntui tärkeältä, koska minulla oli ankara neljänkympin kriisi. Oli pysähdyttävä miettimään, kuka olen ja mitä haluan.”

Tunturissa ympäriltä katosi kaikki tuttu, ja vähitellen Minna koki sulautuvansa osaksi luontoa. Kukaan tai mikään ei keskeyttänyt pohdintoja, ja luonto kuunteli salaisimmatkin pelot ja toiveet.

”Mietin, mikä elämässä imee enemmän energiaa kuin antaa sitä. Pohdin myös, miten siirtäisin sellaisen pois ja ottaisin tilalle asioita, joista tulee hyvä mieli ja olo.”

Parhaaksi voimanlähteeksi kirkastui luonto. Se on Minnalle kuin koti, jossa on hyvä olla.

”Luonnossa kaikki negatiivinen unohtuu. Ihmisellä on kaikenlaisia odotuksia ja päämääriä, mutta metsässä ne katoavat mielestä, kun keskityn pieniin yksityiskohtiin. Se on hirveän tehokas tapa tyhjentää pää.”

Reissusta palasi metsittynyt mutta onnellinen ja aiempaa itsevarmempi nainen. Vaeltaessa Minna oppi arvostamaan kehoaan, joka jaksoi kantaa painavaa rinkkaa päivästä toiseen tuntureita ylös ja alas. Keho lakkasi tuntumasta vääränlaiselta. Sellaiseksi sen olivat leimanneet teinivuosien koulukiusaajat.

”Virheiden sijasta aloin nähdä itsessäni vahvuuksia – voimaa, sitkeyttä ja ketteryyttä. Opin ajattelemaan, että olen oikeastaan ihan hyvä tyyppi.”

Vaelluksen jälkeen Minna huomasi myös olevansa entistä tunnetumpi tyyppi. Uudet seuraajat alkoivat lukea hänen reissublogiaan ja muita sosiaalisen median kanaviaan.

Keväästä syksyyn Minnan ja hänen miehensä työpaikka on Isojärven kansallispuistossa Kuhmoisissa. Vähintään kerran viikossa he jäävät töiden jälkeen metsään yöksi. Kuva: Hanne Manelius

Nyt yksinvaelluksia on takana useita, osa kesällä ja osa talvella. Myös vaellusasiakkaat Minna johdattaa lempipaikoilleen, pois merkityiltä reiteiltä ja muista kulkijoista.

”Luonto ja oma luontosuhde tulee lähelle, kun missään ei näy mitään ihmisen rakentamaa. Sellaisissa paikoissa on helppo ymmärtää, miksi villin luonnon säilyminen on tärkeää.”

Maastosta Minna joutuu surullisen usein poimimaan muiden kulkijoiden jättämiä roskia. Joskus myös häntä itseään hävettää, varsinkin se, mitä vuosia sitten tuli opetettua vaellusvarusteista.

”Varustehifistelyä ei vaeltamisessa tarvita. Se riittää, että tuntee omat varusteensa hyvin. Ei myöskään kannattaisi rakentaa sankaritarinoita vaeltamisesta vaan korostaa uusia elämyksiä ilman suorittamista.”

Kallis varustus tai hurjat kilometrimäärät eivät erämaassa auta, jos oma asenne on pielessä.

”Luonnossa on kuljettava luonnon ehdoilla. Olen itsekin saanut vatsataudin huonosta vedestä, jäänyt jumiin rankka­sateen takia, itkenyt uupumustani ja joutunut tuiskuun, jossa näkökenttä katoaa hetkessä. Silloin tärkeintä on kyky tehdä ratkaisuja.”

Parantumaton luontoriippuvainen. Sellaiseksi Minnaa kuvailee Rakkauskirjeitä luonnolle -kirjan takakansi.

Uudessa teoksessa hän käy kirjeenvaihtoa toisen luonnosta riippuvaisen, ystävänsä luontodokumentaristi Petteri Saarion kanssa. Kumpikin on syvästi huolissaan luontokadosta.

”Välillä tulee aika toivoton olo, kun jatkuvasti pitäisi olla talouskasvua ja kaikkea aina vain enemmän. Pelkkä syyllistäminen kuitenkin nostaa usein ihmisten niskavillat pystyyn, sillä he kokevat sen elämänsä ja valintojensa arvosteluna.”

”Parempi on yrittää näyttää, miten upea luonto on ja että asioita voi tehdä vaihtoehtoisilla tavoilla. Esimerkiksi ostamisen sijasta voisi opetella jonkin uuden taidon.”

Itse Minna haluaisi opetella soittamaan huuliharppua. Hän saattaa myös lähteä aivan uudenlaiselle vaellukselle.

”Pitkillä reissuilla olemme Vesan kanssa käyneet vain erikseen tai yhdessä muiden kanssa. Nyt Vesa on puhunut, että lähtisimme ihan kahdestaan ja hän näyttäisi minulle omat suosikkikohteensa. Minulle olisi uusi kokemus kulkea vain perässä ilman vastuuta reitistä tai vaelluksen suunnittelusta.”

Jotakin uutta Minna saattaisi oppia myös puolisostaan. Minna uskoo, että ihmisestä kertoo paljon se, mitkä ovat hänelle tärkeitä paikkoja luonnossa.

”Minulle rakkainta ovat puuttomat tunturi­alueet, joissa ei näe ihmisen kädenjälkeä. Avarassa maisemassa ajatukset eivät takerru kiinni mihinkään vaan liitävät vapaina tunturituulen matkaan.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2021.