Jutut 26.01.2018

Suomenhevostamma Napsukan omistajaa Eeva-Liisa Pitkästä huolettaa se, että hevosmetsätyön osaajia ja työhevosia on vuosi vuodelta vähemmän.

Kun Eeva-Liisa Pitkänen oli kolmen vanha, isä vei hänet ensi kertaa rankametsään. Savottaan lähdettiin totta kai hevosella. Tuohon aikaan ei koneita metsissä vielä liiemmälti näkynyt.

Hieman vanhempana tyttärestä oli isälle jo apuakin. Eeva-Liisa ohjasti hevosta metsässä rankakasalta toiselle, kun isä teki kuormia. Tytöllä oli päässään myssy, käsissään rukkaset ja sieraimissaan vastakaadetun puun ja hikisen hevosen tuoksu.

”Siellä metsässähän minä olisin ollut aina. Paljon mukavampaa siellä oli kuin äidin kanssa keittiössä.”

Rakkaus metsää ja hevosia kohtaan on kestänyt. Hevosia on tällä hetkellä kotitilalla Petäjäveden Kukkaron kylällä seitsemän.

Tallin matriarkka ja Eeva-Liisa Pitkäsen pitkäaikaisin kumppani on 22-vuotias Napsukka, jonka Pitkänen osti tamman ollessa viisivuotias.

”Napsukasta oli myynti-ilmoitus lehdessä. Edellinen omistaja oli yrittänyt ajaa sillä kilpaa, mutta menestys ei ollut hääviä. Työajosta sillä ei ollut kokemusta ollenkaan. Omistaja kuitenkin sanoi, että tamma on lapsirakas, joten pitihän sitä lähteä katsomaan.”

Hanne Manelius / VL-arkisto
Eeva-Liisa Pitkänen on kouluttanut Napsukan metsätöihin.

Koivikkoa harventamaan

Punaruskea suomenhevonen seisoo tallin edessä irti, kun Eeva-Liisa Pitkänen ja Reijo Nieminen valjastavat sitä parireen eteen.

Eeva-Liisa Pitkänen asettelee setolkan selkään ja länget kaulalle. Reijo Nieminen kiinnittää rinnustinremmin länkiin ja aisaremmit aisoihin. Napsukka seisoo hievahtamatta kuin nunna aamurukouksessa. Silmät kiinni se näyttää kuin vain nautiskelisi maaliskuun auringosta.

Alkaa olla kevään viimeisiä hetkiä lähteä reellä metsätöihin. Viime yön napakka pakkanen takaa kuitenkin sen, että tänään vielä muutama kuorma koivupropsia saadaan leimikolta kotipihaan.

Hehtaarin kokoinen koivikko istutettiin vuonna 1986. Kuukausi takaperin Reijo Nieminen kävi kaatamassa osan rungoista moottorisahalla. Se kävi kuntoilusta:

”Lunta oli polveen saakka, täytyi lapioida jokaisen puun juurelta.”

Ollaan valmiita lähtöön. Aisojen välissä puoliunessa nuokkunut tamma ryhdistäytyy.

Nieminen tarjoaa ohjaksia Eeva-Liisa Pitkäselle. Napsukka on tehnyt metsätöitä 16 vuotta eikä se kelpuuta ketä tahansa ohjaksiinsa.

”Minä jos ajan, se rupeaa vilkuilemaan liikaa taa”, Nieminen hymähtää.

 

Vain motin kuorma kerstekelille

On oma taitonsa valmistella leimikko sellaiseksi, että sen pystyy helposti korjaamaan hevosen kanssa. Jyrkkämutkaiset ajourat ja kauas urasta kaadetut puut ovat virheitä, jotka tuntee nopeasti selkänahassaan.

”Tämän homman voi tehdä tosi hankalaksikin”, Reijo Nieminen toteaa.

Niemisellä on ollut tapana tehdä ensimmäinen ajoura kiertämään leimikon reunaa, jolloin se samalla palvelee myös viereisiä kuvioita.

Siinä, missä monitoimikoneelle tarvitaan 20 metrin ajoura, hevoselle ajouraa ei välttämättä tarvitse tehdä harvennetussa metsässä lainkaan. Reki mahtuu kulkemaan puiden välistä. Jos ajourat tekee, kymmenen metrin uraväli riittää. Kaarteiden pitää olla loivia ja lenkit sellaisia, että aina pystyy ajamaan eteenpäin. Parirekeä ei pysty peruuttamaan.

Puut Nieminen kasaa niin lähelle uraa kuin mahdollista, latvat urasta poispäin.

”Perinteisesti savotoilla oli hakkuumies, joka auttoi puut rekeen, ettei hevosmiehen tarttenut itse niitä kirota”, Nieminen kertoo.

Eeva-Liisa Pitkänen pysäyttää Napsukan ensimmäisen ropsikasan viereen. ”Siinä. Ei lähe.”

Tamma odottaa kärsivällisesti, kun Eeva-Liisa Pitkänen ja Reijo Nieminen tekevät kuormaa. Pitkänen tarttuu pölliin tukkisaksilla, Nieminen kirveenterällä.

Pitkänen lastaa ropseja rekeen vuoroin tyvipuoli eteenpäin, vuoroin latva. Sillä tavoin kuormasta tulee tasaisempi. Kun reki on täynnä, puuta on kyydissä kiintomotin verran.

”Rapia motti tuoretta koivua painaa tuhannen kiloa. Tällaiselle kerstekelille sopiva kuorma”, Nieminen sanoo.

Kersteellä Nieminen tarkoittaa suojasäätä seurannutta pakkasjaksoa, joka kovettaa hangen pinnan ja tekee lumesta karkean ja huonosti luistavan. Kova kuori on paha myös hevoselle, sillä se repii jalkojen ohutta ihoa.

Hanne Manelius / VL-arkisto
Kokenut työhevonen osaa seistä aloillaan niin kauan kuin kuormaa tehdään.

Mennyt aika ei palaa

Maaliskuisessa metsässä kuuluu sirkutusta, kun linnut availevat ääniään talven jäljiltä. Jostakin leimikon takaa raikuu ”pri-pri-pri-pri” ja sen jälkeen surumielinen ”kliiu”. Pitkänen pysähtyy kuuntelemaan.

”Palokärki vinkuu kylmien eellä.”

Niemisen mukaan koivikossa kävi aiemmin paljon jäniksiä. ”Mutta sitten ilves harvensi.”

Eeva-Liisa Pitkäsen ja Reijo Niemisen kaltaisia hevosmetsätyön taitajia on Suomessa enää kourallinen. Kuormaa tehdessään Pitkänen muistelee aikaa, jolloin työhevonen oli erottamaton osa savottaa.

”Entisaikaan rekiurat jäädytettiin. Työ piti tehdä yöllä, sillä päivällä tulivat ajomiehet. Lisäksi savotoilla oli erikseen tiemiehet, jotka lapioivat paskat uralta pois”, Nieminen kertoo.

Tie oli tärkeää pitää puhtaana, sillä kuormat saattoivat painaa viisikin tonnia.

”Kovimmat metsurit olivat kuivahtaneita, matalia miehiä. Metsätyössä ei tarvita niinkään voimaa kuin tekniikkaa ja sitkeyttä.”

Raskas työ vaati myös energiaa. Nieminen muistelee savottavuosien herkkuja:

”Syksyllä tapettiin sika, jolla piti olla yli viisi senttiä rasvaa selässä. Sianliha laitettiin tuvan uuniin yöksi ja syötiin seuraavana päivänä perunan, leivän ja lehmänmaidon kanssa.”

”Kyllä se läski oli, joka silloin piti miehet voimissaan. Nykyajan ravintoihmiset olisi varmaan eri mieltä.”

Nieminen ja Pitkänen ovat siirtäneet osaamistaan eteenpäin alan kursseilla sekä lukuisissa perinnetapahtumissa, mutta kumpikaan ei usko, että hevoset enää metsiin palaavat ainakaan suurissa määrin.

”Ei ole kiinnostuneita tekijöitä eikä toimivia hevosia.”

Hanne Manelius / VL-arkisto
Hevosmetsurin työ on ruumiillisesti rankkaa. Moni kokeilee alaa, mutta harva jää.

”Järkevää metsätaloutta”

Kuorma on valmis. Eeva-Liisa Pitkänen kiipeää reen kyytiin ja antaa Napsukalle merkin. Tamma nojaa länkiä vasten, rouhaisee kärkihokit maahan ja kiskaisee reen liikkeelle.

Kokenut työhevonen etenee metsässä rivakasti ja tarkasti. Kun uralla tulee kapeampi kohta, Napsukka pysähtyy hetkeksi.

”Se taisi laskea, että mahtuuko puiden välistä menemään”, Pitkänen naurahtaa.

Päivässä Pitkänen ja Nieminen ajavat metsästä keskimäärin viisi mottia puuta. He tietävät, että osaa konemiehistä moinen huvittaa.

Nieminen myöntää, ettei heidän metsätaloutensa ole tehometsätaloutta. Hän puhuukin mieluummin järkevästä metsätaloudesta.

”Tähänkin ensiharvennuskoivikkoon konemiehet jättäisivät vain 500–600 runkoa hehtaarille. Me jätämme tuhat, käymme ottamassa 5–10 mottia vuosittain, ja kasvu on samaa luokkaa kuin tehometsätaloudessa. Sitä paitsi hevosella tehtynä harvennusjälki on siistimpi, eikä hevonen särje juuria.”

Ja kuten Eeva-Liisa Pitkänen perinnepäivillä totesi: ”Hevostyössä ei mene löpöä eikä letkuja. Ei ole isot kulut, jos ei tulotkaan.”

 

Monikäyttöinen työhevonen

Kotipihassa ensin puretaan puukuorma ja sitten hevonen. Eeva-Liisa Pitkänen hakee tallista Napsukalle juotavaa, ja tamma ryystää kiitollisena koko ämpärillisen.

”Talvella hevoselle pitää antaa lämmintä vettä, niin ei tule yskää”, Pitkänen jakaa hevosnaistietouttaan.

Sitten Napsukka pääsee ulkoilutarhaan laumansa luo. Nepsukka, Tepsukka, Riksutar, Kihulin Vire, Tähden Viri ja Virin Varpu ovat kaikki työsukuisia suomenhevosia.

Suomalainen työhevonen alkaa olla katoava kansallisaarre. Pitkänen kertoo, että varsoja syntyy enää alle tuhat vuodessa.

”Omasta mielestäni työhevonen pitäisi ehdottomasti pitää hengissä pahan päivän varalle.”

Pitkäsen hevoset tekevät kaurojensa eteen monenlaista työtä.

”Yks vuosi kylvin hevosella peltoon apulannat ja siemenet. Talven mittaan käyn ajeluttamassa ihmisiä, ja kesällä on hääkyytejä.”

Napsukalla on kuusi varsaa, joista kaksi, Nepsukka ja Tepsukka, on Pitkäsellä edelleen. Kahdeksanvuotias Tepsukka on jo ehtinyt leimikollekin. Työuran alku vaikuttaa lupaavalta. Yksi asia tosin Pitkästä mietityttää.

”Milläköhän siihen saa pakin?”

 

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2016.

Hanne Manelius / VL-arkisto
Valjaat ovat kuin työvaatteet, niiden pitää istua. Etenkin länkien pitää olla melkeinpä hevosen mittojen mukaan tehdyt.