Jutut 02.03.2018

Kuusamon suurpetokeskuksen isännälle Sulo Karjalaiselle karhut ovat perheenjäseniä, joiden kanssa nukutaan samassa pedissä ja saunotaan.

Rautaverkon takana istuu mahtavan kokoinen karvapallo. Painoa sillä on puolisen tonnia. Korvat osoittavat takaviistoon kuin koiralla, joka haluaa miellyttää isäntäänsä.

Raateluhampaat välähtävät auringossa, kun otus avaa kitansa ammolleen. Verkon raosta työntyvä kieli hamuaa makupalaa tarjoilevaa kättä. Puhelinoperaattorin tv-mainoksesta ja komeista öljyvärimaalauksistaan tunnettu Juuso-karhu saa suuhunsa karkin, jonka se rouskuttelee silmät sirrillään.

Kuusamon suurpetokeskuksen omistaja ja työmyyrä Sulo Karjalainen, 76, kertoo, että karhu matkii ihmistä todella hyvin. Jos karhua pitäisi verrata muihin nisäkkäisiin, lähin verrokki olisi ihminen.

”Oon sanonu monele karhunmetästäjälle, että on melkein sama, jos lähtisitte naapurin isäntää jahtaammaan. Karhu on vain paljon etevämpi metässä.”

Kari Lindholm
Julkkiskarhu Juuso vaatii makupalaansa kita ammollaan.

Peti- ja saunakavereita

Karhut ovat Sulo Karjalaiselle perheenjäseniä. Karhunpoikaset ovat asuneet miehen kotona, nukkuneet samassa petissä ja istuneet kavereina saunan lauteilla. Karjalaisen mielestä pieni karhunpentu on lähes samanlainen hoidettava kuin ihmislapsi.

”Samalla tavalla se juonittelloo ja tekköö ilikeyttä, jos vain antaa.”

Ensimmäisen kerran Karjalainen joutui karhun kanssa nokatusten jo kahdeksan vuoden iässä kotirannassa.

Otso oli tappanut lampaita yöllä, syönyt mahansa täyteen ja veteli hirsiä pitkäoksaisen kuusen perseellä rantatörmällä, kun Sulo saapui uimaan.

”Karhun naama pilkotti oksien välistä. Otimme ritolat, minä ja karhu, molemmat eri suuntiin.”

 

Petotutkijan oikea käsi

Kuusamossa toimineen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) petotutkija Erik S. Nyholm on henkilö, jonka ansioista Sulo Karjalaisesta tuli karhujen kaveri ja Kuusamon suurpetokeskuksen isäntä.

”Meilä alko tuttavuus 1970-luvun puolvälissä. Isäni oli poromies, ja Erik halusi tietää, millä lailla peto tappaa poron. Isä sitte kerto, että miten mikin peto poroja käsittellöö.”

Nyholm tutki suurpetojen ohella myös näätiä. Hän pyysi saada tuoda kultakurkkunsa Karjalaisen maatilalle Ukonlahteen hoidettaviksi. Olihan siellä kettuja ja minkkejäkin.

”Minä siihen, että mikäpä siinä. Sain häneltä pientä korvaustakin. Lopulta näätiä oli täällä liki sata.”

Karjalaisen tilasta, joka sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä Kuusamon kirkonkylän eteläpuolella, muodostui vuosien varrella RKTL:n kenttätutkimuksen kivijalka.

”Sitten Eerikki kosiskeli minua assistentiksi petohommaan. Sanoin, että kun ei mulla muutakaan hommaa oo, saatan ruvetakki. Ja sillä tiellä oon tänäki päivänä.”

Petotutkijan apulaisena Karjalainen teki havaintoja karhujen elämästä milloin Kuusamossa tai Sallassa, milloin Suomussalmella, Lieksassa, Ilomantsissa tai Multialla.

Työhuoneen virkaa ajoivat karhunruokintapaikkojen viereen vanerista väsätyt kopit, joissa oli peililasit ikkunoina.

”Karhuja kuvattiin, nukutettiin, otettiin kiinni, merkattiin ja siirrettiin ympäri Suomea.”

Kari Lindholm
Orvot karhunpennut päätyivät Sulo Karjalaisen kasvateiksi, kun niiden emot oli laittomasti tapettu karhun kevätpyynnissä 1990-luvun alussa.

Orpojen karhujen varaemo

Karjalaisesta tuli karhunpentujen varaemo karhun kevätpyynnin seurauksena vuonna 1992. Tuolloin kevätpyynti oli vielä sallittua. Karhunpennuilta emon tappaneet metsästäjät soittivat petotutkijoille lankapuhelimella.

”Että nyt meni äiti pennuilta ja pennut ovat puussa. Samassa porukassa oli Suomussalmen nimismieskin, joka suhtautui metsästysrikkomuksiin ankarasti.”

Karjalainen ja Nyholm riensivät oitis paikalle. Pennut poimittiin petäjästä ja kuljetettiin Ukonlahteen. Seuraavana keväänä pentuja siunaantui lisää, samasta syystä.

”Mulla oli kuusi pentua yhtä aikaa. Pullotutilla niitä hoitelin, ja sitä perua ovat nämäkin karhut.”

Kun pennut varttuivat, ne oppivat käymään tarpeillaan ulkona. Avasivat talon ovet ja sulkivat ne perässään ihan kuin ihminen.

Enää ei Juusokaan pääse Karjalaisen olohuoneeseen, vaikka mieli tekisi.

”Se kiipeäisi kuitenkin sohvalle, ja sitten tulisi huonekalukauppaan asiaa.”

 

Karhut matkailuvalttina

Erik S. Nyholmin jäätyä eläkkeelle Kuusamon kylällä sijainnut petotutkimuksen toimipiste ja Ukonlahden petoasema lakkautettiin. Karhujen kohtalo huoletti Karjalaista, ja hän päätti ryhtyä huolehtimaan niistä yhdessä veljensä kanssa.

”Haikealta olisi tuntunut karhujen tappaminen. Ajattelimme, että pidetään ne sitten vaikka omana ilona. Panimme kävijöille pienen pääsymaksun, että saimme ruokakulut katettua.”

RKTL:n vetäytymisen jälkeen karhut ja suurpetotarhat siirtyivät valtiolta Kuusamon kunnalle. Lopulta kunta totesi, ettei siitä ole eläintarhan pitäjäksi. Suurpetokeskus eläimineen myytiin Karjalaisen veljeksille.

Sulon veljestä aika jätti kolme vuotta sitten.

Pienestä alkanut toiminta on paisunut 22 vuodessa hurjasti. Tieto Sulosta ja karhuista on kiirinyt netissä. Suurpetokeskuksen karhut vetävät paikalle tuhatmäärin matkailijoita eri puolilta maailmaa.

Tällä hetkellä tarhoissa elää kuusi karhua, mikä on suurin sallittu määrä nykyisiin tiloihin. Ukonlahdessa on myös ilveksiä, kettuja ja koirasusia.

Kari Lindholm
”Toiminnan jatkajasta on vankkoja toiveita. Tuskin kuitenkaan heittäyvyn eläkkeelle aivan kokonaan”, Sulo Karjalainen sanoo.

Karhuilla on nälkä

Karhut saavat kuononsa eteen ronskisti sapuskaa. Poron- ja hirvenliha sekä lohi maistuvat. Ja tietenkin hunaja, mustikka ja hedelmät. Lihaa tarvitaan kahdeksan tonnia vuodessa, kalaa viisi tonnia, viljaa kolme tonnia.

Karhun 20 kilon päiväannos sisältää kuusi kiloa lihaa ja lisäksi merilohta tai silakkaa – ruotoja ja eviä – jotka sekoitetaan kypsennettyyn viljamassaan. Puurolta näyttävää apetta tehdään karhuille toistasataa kiloa päivässä. Vettä menee lämpimällä säällä ainakin 30 litraa nokkaa kohden.

Karjalainen myöntää olevansa jo turhan iäkäs karhujen hoitajaksi. Oma liikkuminen on köntystelyä. Polvet operoitiin, sillä kymmenien vuosien ruoanpukkaus kottikärryillä kulutti nivelet loppuun.

On tullut aika löysätä suitsia ja löytää karhuille uusi varaemo ja vetäjä suurpetokeskukselle.

”Jatkajasta on vankkoja toiveita. Tuskin jään silti kokonaan eläkkeelle, karhuja tulisi ikävä.”

Kaikista ei ole temmeltämään karhujen kanssa päivästä toiseen. Useimmat pelkäävät niitä, vaikka karhu ei ole ihmiselle vihainen.

”Hoitajan pitää olla rauhallinen, karhujen kanssa ei auta hosua. Jos ihminen liikkuu nopeasti, eläin vaistoaa sen.”

Karjalainen on loukkaantunut karhun syleilyssä yhden ainoan kerran. Tämä tapahtui vuonna 1993, eikä vaaratilanteita ole ollut sen jälkeen.

”Olin siivoamassa häkkiä enkä tullut pitäneeksi karhua silmällä. Se nousi seisaalleen selän takana ja haroi minua kasvoihin. Poski meni halki ja kynsi tuli suuhun saakka.”

Kari Lindholm
Kuusamon elintarvikekauppiaat huolehtivat siitä, että Sulon karhuilla on karamelleja rouskuteltavana.

Pesä on karhun hauta

Kun marja-aika on parhaimmillaan, karhu syö luonnossa vähemmän lihaa kuin yleensä. Marjojen ja lihan lisäksi se käyttää ravinnokseen lehdeksiä ja horsmaa.

Marjakauden karhuhavainnot eivät ole pelkkää satua, sillä karhut viihtyvät marjamailla. Karjalainen kertoo, että karhu on utelias ja voi tutkailla ihmistä metsässä pitkäänkin.

”Yksikin seuraili marjamiehiä 200–300 metrin päästä ja kulki heidän vierellään kilometrikaupalla.”

Ennen talvilepoa karhun paino nousee 20–30 prosenttia. Suurpetokeskuksen karhut kömpivät lämpöeristettyihin talvipesiin siinä vaiheessa, kun syksy syytää lunta maahan. Pesäkamera välittää kuvat siellä köllöttävistä kontioista netin kautta maailmalle.

”Aina silloin tällöin pistäyvyn pesässä, levähän karhun kainalossa.”

Luonnossa karhu yleensä valmistaa pesänsä käytöstä poistettuun muurahaismättääseen. Siihen mahtuisi parikin raavasta miestä.

”Niin tarkasti se piilottaa pesästä kantamansa havunneulat metsään, ettei pesää pysty niistä paikantamaan.”

Karhu ei nuku yhtäjaksoista talviunta. Se lepäilee. Välillä se herää pohtimaan maailman menoa, kääntää kylkeä ja torkkuu taas viikon.

Kevään tullen karhu haistelee suvituulia ja katselee sopivia hirvenpyyntikelejä. Se jättää pesänsä huhtikuun lopun hankikannolla.

Metsän kuninkaan kuolema on mysteeri. Luonnosta ei ole milloinkaan löydetty vanhuuteen kuollutta karhua.

”Se nukahtaa talvipesäänsä, jonka katto painuu vähitellen alaspäin. Pesästä tulee karhun hauta”, Sulo Karjalainen tietää.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2017.