Jutut 27.07.2018

Korpihillaa pidetään Lapissa marjojen kuninkaana. Alpo Laitila tietää, miten korpihillaa löytyy ja millainen on paras keruutaktiikka. Jos marjasaalistaan haluaa myydä, on tunnettava verokarhun asettamat ehdot.

Naavapartaiset kuusenköriläät natisevat suvituulessa, sinertävät maanharjat leikkaavat taivaanrantaa niiden takana. Ympärillä aukeaa loputtomien aapojen, korpien ja rimpien Pomokaira ja sen hillamaat.

Poromies Alpo Laitila Sodankylästä luo silmäyksiä ojankorpeen Pomokairan Hirvilauttasessa. Marjasankoa ulkoiluttavan Laitilan ajatuksissa siintävät suussa sulavat korpihillat.

Ensimmäiset niistä kypsyvät vasta, kun hillankeruu Keski-Lapin avosoilla on jo loppusuoralla.

”Korpihillat valmistuvat elokuun alussa, mutta niitä voi kerätä vielä elokuun lopullakin. Pomokairan ylängöillä on kylmää, joten hillat kypsyvät hitaasti”, kertoilee ämpäriään täyttävä Laitila.

Kari Lindholm
Pomokairan korpihillat kypsyvät ojankorvissa, jossa ne ovat paremmassa suojassa Lapin säältä kuin avosuolla. Korpihillaa poimitaan elokuussa.

Isoa, hyvää marjaa

Kunnon korpihilla on iso kuin mansikka. Niitä löytyy yksi sieltä, toinen täältä. Mutta voi niitä olla tiheässäkin, jos paikka on hyvä. Ja kun paikka on huippuhyvä, sanko täyttyy tunnissa.

Aapahilla taas kasvaa keskellä avointa suota. Se on pientä ja työlästä poimia.

Hillan keskimääräinen 15 euron kilohinta lähentelee sataa mummonmarkkaa, eikä hillasta maksettu läheskään niin kovaa hintaa markka-aikana.

”Mutta markan ostovoima oli euroa parempi. Moni markan tavara maksaa nyt euron. Kun raha oli tiukassa, hillasta saatu tuhatlappunen oli iso raha”, Laitila vertaa.

Litran mitta ahmaisee kitaansa yhden kilon kypsää hillaa, eikä marjat tunteva muuta ostakaan. Jos kahdeksan litran hillasanko ei paina vähintään kahdeksaa kiloa, sitä on turha tyrkyttää myyntiin.

 

Verokarhu ankeuttaa

Kyläkauppiaat ja jopparit ostattelivat hillaa Sodankylässä jo 1960-luvulla. Tuolloin yleistyi myös hillojen lähettäminen Etelä-Suomeen. Niitä poimittiin tilaustyönä. Hilloilla – ja muillakin metsämarjoilla – oli suuri merkitys Pohjois-Suomen perheiden taloudelle.

Nykyään marjastajia kyttää verokarhu. Jos metsämarjoja poimitaan tilauksesta, verottajan mielestä kyseessä on työsuhde poimijan ja ostajan välillä. Siinä tapauksessa verovapaa marjasaalis siirtyy ansiotuloverotuksen alaiseksi ja ostajan on suoritettava lakisääteiset työnantajamaksut.

Poimijan verovapaus päättyy myös, jos marjoja hiukankin jalostetaan, esimerkiksi survotaan tai pakastetaan. Tämä on Laitilan mielestä typerää, sillä marjoista saisi parhaan hinnan, jos ne voisi myydä pakastettuna marjastussesongin ulkopuolella.

”Viisaampaa on, ku en luppaile marjoja kellekään. Saatan myyäkin, jos olen sillä päälä ja jos ostaja sattuu olemaan paikala sillon, kun olen marjoja saanu.”

Kari Lindholm
Hillatili muuttuu verolliseksi, jos saaliin vaikka pakastaa. ”Se on typerää, sillä parhaan hinnan hilloista saisi talvella”, Alpo Laitila sanoo.

Käyttö- ja juhlamarjat

Ennen oli tavallista, että talojen aravalainat ja kelkkavelat lyhennettiin hilloilla. Ostettiinpa hillarahoilla myös autot, televisiot ja kodinkoneetkin.

”Yksipyttyinen Okkeli maksoi 5 000 markkaa, ja minun Winhasta luvattiin vaihosa 2 000 markkaa. Välirahat mie tienasin, kun noukin sata kiloa hillaa.”

Laitila sanoo, että hillaa pidetään Lapissa lähes pelkästään juhlaruokana. Puolukka ja mustikka ovat hillaa suositumpia käyttömarjoja. Mustikat ja herukat keitetään mehuksi ja mehut edelleen sopaksi. Puolukat survotaan soseeksi ja purkitetaan.

”Mustikala tehhään parempi tili kuin hillala, sillä mustikan poiminta on nopeampaa.”

Paras hillatili irtosi avosuolta, jos sen ottamiseen riitti nälkää. Korpihillaa pidettiin marjojen kuninkaana, ja ne käytettiin itse. Näin asia on vieläkin.

”Komea, appelsiinin näkönen korpihilla, eihän sitä raski myyä. Tekkee pahhaa tarjota ees naapurile jäätelön päälä, ­sati antaa sitten viehraile.”

 

Nopeasti pakkaseen

Laitila on poiminut marjoja polvenkorkuisesta. Oli tavallista, että lapset patistettiin hillasuolle jo ennen kouluikää. Pienimmät kulkivat isompien matkassa. Kun perheestä viisikin lasta marjasti, saalista myös kertyi.

Ennen pakkasarkkujen aikaa hillat säilöttiin jääkylmässä hetteessä tai sokerilla kuorrutettuna lasipurkeissa maakellarissa. Hetepurkit saivat aromiksi aavistuksen jängän makua.

Lämpimässä hillan laatu heikkenee ja maku muuttuu happamaksi. Hellepäivinä hillametsään kannattaa mennä vasta yöllä, kun on viileää: silloin kypsä hilla pysyy kasassa. Päivällä hilla-astiat kannattaa säilyttää purossa tai hetteessä.

Saalis on syytä pakastaa mahdollisimman pian ja korkeintaan puolen litran rasioissa. Nopea jäätyminen varmistaa hyvän laadun.

”Eikä sitten liian suuria määriä sammaan pakkaseen. Korkeintaan 10 kiloa kerrallaan.”

Kari Lindholm
Poromies Alpo Laitila kertoo, että hyvä hillapaikka saattaa löytyä metsäautotien läheisyydestäkin.

Parhaat apajat tien lähellä

Hillahullut haistelevat ilmoja jo kevätkesällä. Pelkkä puhe pakkasista hermostuttaa. Juhannuskesän räntäsadekaan ei haittaa, mutta auta armias, jos elohopea käväisee aamuyöllä miinuksella. Ankara halla tietää noutajaa niin hillankukille kuin kesän hillasadolle.

Sadon kehittymistä seuraillaan pitkin kesää, ja otollisia apajia yritetään nuuskia salassa naapureilta. Hyvät hillapaikat ovat varjeltuja salaisuuksia.

Korpihillat on helppo löytää, ainakin periaatteessa. Aluksi kannattaa tutkia metsätien varsien ojanliepeet. Niitä löytää kartoista. Parhaat paikat ovat sellaisia, joihin aurinko paistaa etelästä. Autossa viihtyvä jää hilloitta, pitää siis jalkautua maastoon kumikengissä.

”Ei tarvitte ku kävellä 50 metriä tiestä, seki riittää kertomaan onko paikasa hillaa.”

Vaikka parhaat korpihillapaikat löytyvät usein metsätien läheltä, innokkaimmat hyökkäävät jymypotin toivossa kilometrien päähän, ja tien lähialue jää koluamatta.

 

Maltti mukana

Marjametsässä ei kannata pitää kiirettä eikä ahnehtia yli äyräiden. Ahneella on monesti paskainen loppu. On käynyt niinkin, ettei saalista jakseta raahata autolle tiettömän taipaleen takaa. Puolillaan olevia ämpäreitä on löytynyt talvella hongan oksalta.

Hillat näkee paremmin, kun ei katsele kengänkärkiä vaan tähyää pykälää kauemmaksi. Kannattaa saapastella paikkaan, mistä voi raapaista kourallisen ennen kuin ryhtyy jokaista yksinäistä marjaa noukkimaan.

”Puoli kiloa sankoon ja sitten tauko. Vauhti se tappaa, ei aika eikä matka. Kun on malttia, metsässä jaksaa ja viihtyy.”

Korpihillan kerääjän ei tarvitse kanniskella juomavettä ainakaan Pomokairassa. Vettä voi kauhaista kristallinkirkkaasta ojasta. Jos hillastaja on varustautunut kalavehkeillä, edessä voi olla tammukoiden hiillostaminen tikun nokassa.

Kännykkä on viidakkorumpu, jolla tieto hyvistä apajista kiirii kaverilta toiselle. Ahneimmat hyökkäävät sutena sinne, mistä kiikutettiin hillaa myyntiin.

Marjat ovat kuitenkin yhteisiä, kunnes ne ovat sangossa. Kova kateus rassaa naapurusten välejä etenkin Lapissa. Sekin riittää kadehtimisen syyksi, että toinen on sattunut saamaan raadannan palkaksi muutaman ämpärillisen hilloja.

”Turha se on marjamiehiä kadehtia, eikä sillä väliä, onko poimija Suomesta tai ulkomailta. Sadosta kerätään talteen korkeintaan viidennes, eikä marjoja noukkimala kukkaan rikastu”, Laitila toruu.

Kari Lindholm
Hyvällä hilla-apajalla poimija saattaa kohdata karhunkin, jonka läsnäolosta kertoo kuusikosta kuuluva viheltely.

Poimijat ovat vähissä

Hilla kelpaa muillekin kuin ihmisille. Karhuille ennen kaikkea, mutta myös koirat, ketut, kurjet ja joutsenet popsivat Lapin kultamarjaa. Hyvällä apajalla viihtyy aina vähintään kolme vihaista karhua. Siitä on hyvä päätellä, minne kannattaa suunnistaa.

Vaikka marjastuksesta hehkutetaan innolla, ainakin Pomokairassa marjoja saa keräillä kaikessa rauhassa. Poimijoita on näkynyt viimeisten 20 vuoden aikana koko ajan vähemmän.

Laitila tietää, että innokkaimpia marjastajia ovat vasta yhteen muuttaneet nuoret parit. Ahkerimmat noukkivat 250–300 kiloa hillaa kesässä ja muut marjat sen päälle.

”Elokuusa korpihillat ja mustikat voi kerätä samala reissula.”

Monelle riittää, että hillaa saadaan talven varalle sanko tai pari. Pitäähän pakkaseen sopia muitakin Lapin herkkuja: mustikkaa, puolukkaa, herukoita, poroa, hirveä, lohta, siikaa ja taimenta. Ja jos lapinmies näihin leipääntyy, silloin lähdetään hampurilaiselle Rovaniemelle.

Alpo Laitilan tavoitteena ei ole enää hillojen myyntiin kerääminen. Ämpärillinen omaan käyttöön riittää aivan hyvin.

”Mie tykkään syyä hillat ilman lisättyä sokeria. Pittäähän miehen saaha maistella metsän aitoja makuja.”

Juttu on julkaistu Aarteessa 6/17.