Jutut 09.11.2018

Marraskasveistamme yleisin on mäntykukka. Sen mehevän oloinen, parsamainen ulkonäkö pettää.

Sana marras viittaa kuolemaan. Marraskuu on kuukausi, jolloin luonto tuntuu lepäävän kuolleena. Ihon kuollutta pintakerrosta kutsutaan marraskedeksi. Martaat olivat muinoin kuolleiden sieluja tai erilaisia kuoleman ennusmerkkejä.

Marraskasvit ovat lehtivihreättömiä putkilokasveja, jotka ovat saaneet nimensä kalvakkaasta värittömyydestään. Ne ovat kuin kuolleita. Vailla lehtivihreää ne eivät kykene muiden kasvien tavoin yhteyttämään vaan hankkivat ravintonsa isäntäkasvistaan joko suoraan niiden juurten solukkoihin tunkeutumalla tai isännän juurisienten välityksellä.

Myös joillakin muilla kasvilajeilla voi esiintyä lehtivihreättömiä yksilöitä, mutta varsinaisia marraskasveja eli saprofyyttejä, kuten virallinen nimi kuuluu, meillä ei ole kuin kourallinen.

 

Männikön kummajainen

Marraskasveistamme yleisin, mäntykukka, on kiehtonut mieltäni poikavuosista alkaen. Se työntyi kangasmetsän sammalikosta vaaleana suppuna kuin sieni mutta venyi nopeasti vaaksan mittaiseksi, kalpeaksi kasviksi. Sillä oli varressaan muutama lehtimäinen suomu ja latvassaan alas taipunut kukinto. Nupussa ollessaan se näytti erehdyttävästi kävyltä. Kukkien auettua niissä saattoi aistia miedon vaniljantuoksun.

Usein versot kasvoivat ryhminä elävöittämässä elokuisia metsäretkiä. Sopivina, lämpimänkosteina kesinä niitä näkyi siellä täällä, mutta toisina vuosina ne loistivat poissaolollaan.

Tällainen vaihtelu on mäntykukalle tyypillistä. Kasvi saattaa viettää maanalaista elämää vuosien ajan ja juroa juurakkona odotellen suotuisia olosuhteita. Kun aika koittaa, pienet ryhmät kansoittavat taas mäntyvaltaisten metsien pohjia, usein samalla paikalla kuin edellisellä kerralla.

Kasvin tapaa myös sekametsissä ja kuusikoissa, mutta aina yksittäisen männyn lähettyvillä. Lajin levinneisyys ulottuu Perämeren pohjukkaan, joten Lapin männiköissä sitä ei tavata.

Nimensä mukaisesti mäntykukka vaatii esiintyäkseen mäntyä, vaikkei olekaan suoranaisesti sen loinen. Se saa ravintonsa männyn juurisieniltä, joiden rihmastot peittävät ohuena kerroksena sen vahvoja juuria. Mehevän oloinen, parsamainen ulkonäkö pettää, sillä mäntykukka kuuluu kanervakasvien heimoon. Se kasvaakin usein tämän kuivien kangasmaiden valtavarvun naapurina seuranaan toinen sukulaisensa, samaan heimoon kuuluva keltatalvikki.

Kukinnan jälkeen mäntykukan varsi suoristuu, ja kun siemenkodat ovat kypsät, ne aukeavat suoraan ylös. Kasvi kuivuu ruskeaksi rangaksi, joka säilyy usein pystyssä yli seuraavan talven. Joskus näkee tuoreen mäntykukkaryhmän, jonka keskeltä sojottaa edellisvuotisia kukkavarsia. Huonoina kesinä mäntykukista kertovat vain nuo sammalikossa törröttävät ruskeat rangat.

Heikki Willamo
Erikoisen näköisellä mäntykukalla on laaja levinneisyys. Suomessa esiintyvän alalajin voi löytää koko Pohjois- ja Keski-Euroopasta aina Keski-Aasiaan asti.

Pähkinäpensaan seuralainen

Suomukka on Keski-Euroopan lehtimetsien kasvi, joka esiintyy Suomessa aivan levinneisyytensä pohjoisrajalla. Sen löytää varsinkin Ahvenanmaalta mutta myös maan lounaisimmasta osasta, jossa se on parhaiden lehtojen harvinainen erikoisuus.

Se kuuluu näivekasvien laajaan heimoon ja on oman suomukoiden sukunsa ainoa meikäläinen edustaja. Tutumpia heimolaisia ovat esimerkiksi metsissä yleiset maitikat, jotka ovat puoliloisia. Niillä on lehtivihreää ja ne tuottavat osan ravinnostaan yhteyttämällä, mutta täydentävät sitä loisimalla ympäristön kasveilla.

Suomukat ovat sen sijaan aitoja, lehtivihreättömiä marraskasveja. Ne ottavat ravintonsa suoraan juurillaan, joiden nystyröistä kasvaa hienoja, isäntäkasvin juurten soluihin tunkeutuvia imujuuria. Suomukka loisii lähinnä pähkinäpensaalla, joissakin tapauksissa myös muilla lehtipuilla. Sitä etsivän kannattaa suunnata askelensa kalkkirikkaisiin pähkinälehtoihin jo toukokuussa, jolloin sen vaaleanvioletit varret työntyvät lehtikarikkeen seasta joskus hyvinkin tiheinä kasvustoina.

Kukkavarsi on parikymmensenttinen ja täynnä toispuoleisesti asettuneita kukkia, joiden tyvellä on suomumainen tukilehti. Varsi on aluksi nuokkuva ja sen oiettuakin raskaat kukat painavat sen vinoon. Varsi ja valkoreunaiset suojuslehdet ovat hennon punertavia, kellomaiset kukat hohtavat voimakkaampaa lilaa.

Mäntykukan tavoin myös suomukka piileksii joinain vuosina maan alla nostamatta esille yhtään versoa. Sen muhevaa maavartta peittävät tiheät suomut, ja sen erikoisuuksiin kuuluu kyky kukkia maanalaisessa pimeydessä. Kukat eivät aukea mutta pölyttävät itsensä ja tuottavat siemeniä.

Heikki Willamo
Kämmekköihin kuuluva pesäjuuri on kalkinsuosija, joka kasvaa vain paksukarikkeisilla lehtomailla. Se voi piileksiä vuosikausia näkymättömissä ja saattaa jopa kukkia maan alla.

Kalpeat kämmekät

Myös kämmekköihin kuuluu marraskasveja. Kolmenkymmenenviiden lajimme joukkoon niitä mahtuu kolme: harajuuri, pesäjuuri ja metsänemä ovat lehtivihreättömiä juurisienten loisia.

Viimeksi mainittu on todella harvinainen, eikä pesäjuurtakaan löydä kuin maamme eteläosien multavilla lehtomailla. Pikkuinen ja huomaamaton harajuuri sen sijaan esiintyy aina tunturialueiden koivikoita myöten.

Lajin erikoisuutena on lievä kukinnan jälkeinen vihertyminen, joka viittaa siihen, että se saattaisi tällöin kyetä jonkinlaiseen yhteyttämiseen. Suurimman osan elämästään se joka tapauksessa viettää aitoa marraskasvin elämää puiden juurisienten loisena.