Timo Korhonen Konnevedeltä hoitaa metsiään omin opein: ”Turhoo työtä ei toimita tehä”

Alle hehtaarin uudistusala on istutettu ilman maanmuokkausta. Varhaisperkausta ei ole tarvinnut tehdä, koska lehtipuuvesakkoa ei ole syntynyt. Kuva: Risto Jussila

Virallisen opintien kautta pätevyytensä saavuttaneen metsäammattilaisen on helppo tyrmätä Timo Korhosen kokeilut. Mitäpä kouluja käymätön metsuri voisi metsänhoidon viisauksista ymmärtää, parempi olisi olla hiljaa.

Ja niin Korhonen on etupäässä ollutkin. Hän on karvaasti huomannut, että kun syntyy muutaman lehmän pientilalle ja joutuu lähtemään 16-vuotiaana metsuriksi, sanojen painoarvo kouluja käyneiden korvissa on vähäinen. Toimihenkilöt ja virkamiehet tietävät metsäasiat aina paremmin. Lupsakka savolainen ei kuitenkaan ole suutuksissaan vaan nauraa asialle leveästi.

Nykyisin metsiä saa hoitaa monella tavalla, mikä on tärkeää Korhosen tapaiselle oman tiensä kulkijalle. Silmät ilakoiden Korhonen kertoo, ettei hän ole toisten tiedon armoilla.

”Minulla on omat oppini. Metsä on kasvattanut ja kouluttanut minut ymmärtämään itseään. Luulen metsää myös ymmärtäväni, koska kokeilukuviot ovat kasvaneet hyvin.”

Kirjojen nälkää

Korhosen puhe on savolaista sana-akrobatiaa. Sanat kiäntyvät ja viäntyvät niin, jottei kiveryyttä kannata edes yrittää toistaa. Pitää turvautua kirjakieleen.

Aitoa Korhosen viäntämistä voi kuunnella juttuun liittyvällä videolla.

Käytännön metsäopintonsa Korhonen aloitti 15-vuotiaana isän mukana metsätöissä. Sodassa eläinlääkintäkersanttina hevosia hoitanut isä kuitenkin sairasteli ja kuoli. Ainoana lapsena Timo astui 17-vuotiaana isänsä saappaisiin. Nuorukainen ryhtyi hankkimaan elannon äidille, mummolle ja itselleen tehden metsätöitä hevosen kanssa. Tiukassa paikassa pojan piti kasvaa nopeasti mieheksi.

”Haaveilin oppikoulusta ja olisin selviytynyt pääsykokeista. Metsäalan opiskelu houkutti. Meillä ei kuitenkaan ollut siihen varaa, ja ryhdyin metsuriksi. Siitä tuli elinikäinen ura.”

Kun lukeminen ei auennut koulun kautta, Korhonen lueskeli omin päin ja lukee edelleen. Kotona ja hänen kahdella kesämökillään on valtavasti kirjoja: tietokirjoja, elämäkertoja, dekkareita ja romaaneja. Mietittynä on lista kymmenestä kirjasta, jotka seuraavaksi pitää lukea.

Miehen luonteesta kertoo se, että hän on lukenut edesmenneen vastarannankiisken Erno Paasilinnan kaikki kirjat.

”Minä kyseenalaistan, ja se koskee omiakin hommia ja ajatuksia. Siltä pohjalta ryhdyin tekemään myös istutuskokeiluja omaan metsään.”

Maan liika repiminen on uhka syntyvälle taimikolle, Timo Korhonen sanoo omasta kokemuksestaan. Kuva: Risto Jussila

Kaavamainen maanmuokkaus, jota metsänhoito Korhosen mielestä turhan yksiviivaisesti suosii, ei aina ole järkevää.

”Joka kivikkoa ei toimita kääntää koneilla ympäri”, hän kritisoi.

Mutta onko sille vaihtoehtoja?

Metsästä oppinsa ammentanut Korhonen haluaa antaa opettajansa eli metsän itsensä vastata. Nousemme autoon ja ajamme metsään, jota Korhosella on parikymmentä hehtaaria.

Toisella puolen tietä kasvaa täystiheä, kolmimetrinen männikkö, jonka Korhonen on istuttanut pottiputkella muokkaamattomaan maahan. Toisella puolen tietä nousee erinomainen kymmenmetrinen kuusikko, joka on saanut alkunsa samalla tavalla.

”No onko se maan repiminen aina välttämätöntä?” Korhonen kysyy.

Ei näytä olevan, on pakko vastata.

”Minä olen ihan samaa mieltä”, Korhonen hykertelee savolaisella oveluudella.

Onnistumisen ehtona on kuitenkin se, ettei maa ole paksukunttaista. Erityisen hyvin menetelmä soveltuu alle hehtaarin aukkojen metsitykseen. Kaivurin tai metsäkoneen kuljettaminen pikkupläntille tuo Korhosen mielestä enemmän rahanmenoa ja vaivaa kuin hyötyä.

Vuosien mittaan Korhonen on hoitanut monen metsänomistajan metsiä. Tutuille hän on ehdottanut samaa menetelmää kulujen karsimiseksi, ja hyviä taimikoita on syntynyt.

Raivaussahalla paikataan maan liian repimisen haitat, mutta onko tämä paras tapa pitää vesakot kurissa, Korhonen kysyy. Kuva: Risto Jussila

Metsän kasvattama Korhonen tuntee myös virallisen metsänhoidon tavat. Hän suoritti viisikymppisenä metsäalan perustutkinnon. Näin toteutui vanha haave metsäalan opinnoista. Lukumiehelle se ei ollut vaikeaa.

Motivaatiota antoi sekin, että tuolloin hänellä todettiin selkäydinkanavan ahtauma. Lääkärit passittivat hänet sairauseläkkeelle. Pienimuotoisesti metsätyö vielä onnistui, mutta kipuja oli.

Kun koululääketiede ei kyennyt auttamaan, Korhonen mietti vaihtoehtoja. Hän etsi ja löysi avun Mustanmeren rannalta Sotšista. Venäläinen jäsentenkorjaaja hoiti häntä jaksottain parin vuoden ajan, ja selkä tuli työkuntoon.

Kyseenalaistamaan tottunut yksityisajattelija kiittelee itseään siitä, ettei tyytynyt tässäkään tapauksessa ylhäältä annettuihin totuuksiin vaan jaksoi etsiä vaihtoehtoja.

Kohtalaiseen työkuntoon tervehtynyt Korhonen on toiminut sen jälkeen metsäpalveluyrittäjänä. Etupäässä hän raivaa ja istuttaa sekä tekee pienimuotoisia moottorisahatöitä. Eipä uskoisi, että ikää on 71 vuotta. Korhonen on edelleen riski, 90-kiloinen junttura.

Metsäpalveluyrittäjä luottaa Husqvarnaan ja Stihliin. Työvälineiden hyvä toimintavarmuus ja pitkä käyttöikä ovat ammattimetsurille elinehto. Kuva: Risto Jussila

Kantojen poisto ja myös äestys avaavat maan, johon etenkin lehtipuu itää. Tämä maan paikoin turha repiminen pahentaa Korhosen mukaan metsien pusikoitumista. Tulevina vuosikymmeninä vesakkoa pursuvia taimikoita on aina vain enemmän. Se tulee lisäämään raivauksen kustannuksia, mikä puolestaan pienentää metsänomistajan saamaa tuottoa.

Mätästys on Korhosen mielestä hyvä keino varmistaa istutuksen onnistuminen muun muassa rehevillä kohteilla. Mättäässä istutustaimi saa hyvän alun kasvuun.

Asian huono puoli on se, että kun mättäät ovat liian isoja, taimet ovat korkealla kasvaessaan myöhemmin alttiita kallistumaan myrskytuulissa. Viisimetrinen puukin voi vielä kallistua.

”Liian suuret mättäät voivat aiheuttaa tämän takia kierorunkoisuutta taimikkoon. Olen tällaisia tapauksia nähnyt”, Korhonen harmittelee.

Suuret ja laaja-alaiset mättäät keräävät istutustaimen ympärille runsaasti luonnonvesaa, mikä lisää raivauksen määrää, vaikeuttaa sitä ja tuo kuluja.

Korhonen muistuttaa myös siitä, että laikkumätästyksessä suuri mätäs tarkoittaa lähettyviltä löytyvää isoa kuoppaa.

Kun taimikkoa varhaisperataan, nämä pommikuopat ovat usein jo kasvillisuuden peitossa. Silloin ne ovat raivaajalle ansoja, joihin hän tuppaa toisinaan kaatumaan.

Timo Korhonen viihtyy vapaa-ajallaankin metsässä marjastaen, sienestäen ja metsästäen. Kuva: Risto Jussila

Liiallinen maanmuokkaus johtaa Korhosen mielestä siihen, etteivät taimet näytä aina selviytyvän taimikkovaiheesta kahdella raivauksella.

”Joillakin maapohjilla taimikoita raivataan jo kolmasti taimikkovaiheessa”, hän kritisoi työmäärän kasvua.

Yksi syy tähän on Korhosen mielestä liian varhain tehty varhaisperkaus. Ajoitusvirhe lisää taimikonhoidon kustannuksia.

”Koska monet metsänomistajat eivät itse osaa arvioida raivauksen tarvetta, hoitopalveluja tarjoavat tahot saattavat johdatella heidät tekemään vääriä päätöksiä”, hän väittää.

Olipa liiallisen työn teettäminen tahatonta tai tahallista, metsänomistajan on Korhosen mielestä syytä muistaa se, että mitä useammin palvelun tarjoaja käy metsässä, sitä paremman tilin hän palveluistaan saa.

Korhonen kysyykin, onko metsänhoito muuttumassa metsänhoitobisnekseksi.

”Olen itse kieltäytynyt raivaamasta kohteita, joita ei vielä tarvitse raivata. Varsinkin kaukana asuva metsänomistaja, joka ei ymmärrä metsäasioista, voi joutua näiden kyseenalaisten raivausten maksajaksi.”

Istutuksilla ja raivuilla Korhonen sanoo miettineensä sitä, että ajourat voisi suunnitella jo maata muokatessa.

Kun kaivinkone kauhoo mättäät, kuljettaja voisi samalla suunnitella urat. Yksi taimirivi istutettaisiin keskelle ajouraa. Verkosto tallennettaisiin koneen digitaaliseen karttaan.

”Tällä tavalla syntyisi järkevämpiä uraverkostoja. Ei tulisi myöhemmin liian leveitä uria ja puitakin saataisiin hehtaarille luultavasti enemmän.”

Kun hakkuuaukea on paljas, koko alue on näkösällä maanmuotoineen, kivikkoineen ja kosteikkoineen. Silloin näkee parhaiten, missä tieurien pitäisi sijaita.

Näitä kuopattomia, telakoneen telan jäljiltä hieman tasaisia väyliä voisivat kaikki metsässä kulkijat käyttää.

Viimeistään tekijöiden vähetessä raivaus alkaa koneellistua. Valmiit urat olisivat raivauskoneen kuljettajalle suuri etu, kun uraväli olisi sellainen, että puomi ulottuu puoliväliin toista uraa kohti.

Kaikki tämä vaatii kaukokatseisuutta, jota metsätaloudessa ei edelleenkään ole liikaa, Konneveden kyseenalaistaja tuumii.

Artikkeli on julkaistu Aarteen 10-vuotisjuhlanumerossa 10/2018.