Jutut 08.03.2019

Suomen metsät ovat luontaisesti erilaisten pikkusoiden tiheästi täplittämiä. Ne ovat kaikin tavoin suojelun arvoisia.

Osa soistamme on syntynyt jo jääkauden jälkeisinä vuosituhansina, mutta kostea ilmastomme suosii edelleen uusien, varsinkin pienempien suolaikkujen syntymistä. Se voi tapahtua periaatteessa kahdella tavalla: pienten lampien umpeenkasvuna tai kangasmaan painanteiden, erilaisten tulvamaiden ja maanousemarantojen soistumisena.

Metsälampia reunustaa usein rahkasammalvyö, joka kasvaa patjana veden pinnalla. Hitaasti mutta varmasti patja levittäytyy peittäen lopulta koko lammen – syntyy suo. Vettä huonosti läpäisevällä maaperällä rahkasammalta kertyy notkojen kosteille ja varjoisille pohjille. Paksuneva kerros synnyttää turvetta, joka pidättää vettä entistä paremmin ja maaperä kostuu vaikeuttaen puiden kasvua ja hengissä säilymistä. Näistä pienimmät ovat vähäisiä painanteita, suurimmat laaksojen pohjia.

Puuntuotannon kannalta suot ovat jouto- ja kitumaita. Tehometsätalouden myötä soita on ryhdytty ojittamaan, mikä on johtanut niiden rajuun vähenemiseen erityisesti Etelä-Suomessa. Pohjoisessa tilanne on huomattavasti parempi, mutta sielläkin jokainen ojittamaton suo on tärkeä suojelun kohde.

 

Nevoja, korpia, rämeitä

Metsien pienet suot jaotellaan karkeasti kolmeen ryhmään. Nevat ovat puuttomia, korvet ja rämeet puustoisia soita. Pohjakasvillisuuteen perustuva luokitus taas jakaa metsien suot rahkasoihin, isovarpuisiin tai tupasvillaisiin soihin sekä lyhytkortisiin tai puolukkaisiin soihin. Koska Suomi on soiden luokituksen luvattu maa, jakaantuu näistä jokainen vielä kolmesta kuuteen alatyyppiin.

Nevat ovat varpujen tai heinien peittämiä, puuttomia avosoita. Ne ovat pikkusoista märimpiä, parhaita rikastuttaa jokunen avovesilampare. Lampien rantasuot sekä umpeenkasvaneet lammet ovat useimmiten rahkanevoja, joita peittää avosoiden kasvillisuus.

Puustoisista soista rämeet ovat mäntyvaltaisia, korvet kasvavat valtaosin kitukuusta, jossa sekapuuna on usein myös koivua. Kaikkein parhaita ja monimuotoisuuden kannalta arvokkaimpia ovat tervaleppäkorvet, joilla kosteutta hyvin sietävät lepät voivat kasvaa suhteellisen suuriksi ja komeiksi puiksi.

Heikki Willamo
Kuiva kivennäismaa muuttuu kosteaksi korveksi, maanpinnan seinä- ja kerrossammalet sekä mustikka vaihtuvat rahkasammaliksi ja saroiksi.

Lahopuuta ja valoa

Pienet suot ja veden vaivaamat painanteet ovat arvokas osa metsän monimuotoisuuden hienopiirteistä mosaiikkia. Alle hehtaarin, usein vain muutaman aarin kokoisina ne eroavat olosuhteiltaan merkittävästi suuremmista ja avoimista soista. Parhaimmillaan ne ovat vielä kulonkiertämiä, pieniä palamattomia keitaita, joiden puusto on saanut kehittyä häiriintymättä jopa vuosisatojen ajan.

Kostea ja usein niukkaravinteinen maaperä, suojaisa pienilmasto sekä hitaasti ja kituen kasvavat puut luovat olosuhteet, jotka poikkeavat merkittävästi ympäröivästä metsästä. Niissä viihtyvät monet hyönteiset, sienet, jäkälät ja sammalet. Pieni kaunis herttakaksikko nostaa päänsä kosteasta sammalikosta, jossa kasvaa myös yhtä pieni, lehtivihreätön kämmekkämme harajuuri. Herkullisista ruokasienistä voisi mainita kosteikkovahveron, joka nimensä mukaisesti kasvaa korpinotkelmien kosteilla sammalpatjoilla.

Lahopuuta syntyy säännöllisesti, ja niissä elävät monet käävät ja hyönteiset. Puiden kaatuessa ne painuvat nopeasti kosteaan sammaleeseen ja antavat kodin tällaisiin olosuhteisiin erikoistuneille eliöille. Korpien koivu- ja leppäpökkelöihin kovertavat pesäkolonsa niin pikkutikka kuin hömötiainen. Korven kätköissä viihtyy myös tiheäoksaisiin kitukuusiin pesänsä rakentava varpushaukka.

Erityisesti puuttomien suolaikkujen reunat saavat runsaasti valoa. Kivennäismaa kostuu, puusto muuttuu kitukasvuiseksi, usein harvaksi rämemänniköksi, joka reunustaa kapeana vyönä avointa nevaa. Vaihettumisvyöhykkeen lajisto on rikas, siinä sekoittuvat valon ja varjon sekä metsän ja suon eliöt. Pienet avovesilampareet rikastuttavat lajistoa entisestään sammalineen, vedessä aikuisina tai pelkästään toukkavaiheessa elävine hyönteisineen.

Heikki Willamo
Sarainen nevalaikku aukeaa kelopuisen, suopursua ja juolukkaa kasvavan rämemännikön keskellä.

Maiseman rikastuttajia

Ojittamattomana säilynyt suo on lähes aina ollut myös kaiken muun ihmistoiminnan ulkopuolella. Näin suot ovat kutakuinkin viimeisiä keitaita, joissa luonto näyttäytyy sellaisena, jollaiseksi se ilman ihmisen ohjausta on muokkaantunut. Tässäkin mielessä jokainen ojittamaton suo on säilyttämisen arvoinen.

Emme saa myöskään unohtaa pikkusoiden maisemallista merkitystä. Metsässä liikutaan – marjastetaan, sienestetään, valokuvataan, metsästetään ja retkeillään – yhä enemmän. Liikkujan kannalta pienet suot rikastuttavat maisemaa ja jäsentävät metsää tuomalla vaihtelua yksitoikkoisten talousmetsien keskelle. Nevalaikun saraikko hohtaa syksyllä kullankeltaisena, kesällä tupasvillan kukinnot kypsyvät valkoiseksi pumpulimereksi, ja rämeellä kukkii suopursu huumaavasti tuoksuen.

Metsien pienet suot ovat kaikin tavoin suojelun arvoisia. Luonnon kannalta olisi myös tärkeää jättää ympärille jonkinlainen suojapuusto, joka vähentäisi tuulten ja auringon pahimpia kuivattavia vaikutuksia. Myös lahopuusto tulisi jättää koskemattomaksi.

 

Korpien aarteita

  • Loppukesällä korpien kätköistä voi löytää kultaisen aarteen. Korpihillat saattavat kypsyttää suuria, mehukkaita marjojaan myös niinä vuosina, jolloin halla on vienyt sadon suuremmilta soilta.
  • Hitaasti ja koviksi kasvaneita rämemäntyjä on ennen käytetty erilaisten tarvekalujen valmistamiseen. Vänkyräisistä puista on löytynyt muotoja, jotka sellaisinaan ovat sopineen moniin tarkoituksiin. Käyttö on kuitenkin ollut vähäistä eikä se ole vähentänyt luonnontilaisuutta.
  • Vettä hyvin pidättävät ja turvetta muodostavat rahkasammalet hallitsevat soiden pohjakasvillisuutta. Niitä on maassamme 54 lajia, joiden väritys vaihtelee syvän vihreästä kellertävään ja tumman punaiseen.