Jutut 07.06.2019

Saija Lehtonen parkitsee kalannahat pajunkuorella ja hioo hirvenkynsistä koruja. Luonto antaa taidekäsityöläiselle lähes kaiken tarvittavan. ”Päätin tehdä sitä, mikä minua oikeasti kiinnostaa”, hän sanoo.

”Taidan olla mehtäläinen”, Saija Lehtonen naurahtaa lapsuusmaisemissaan Karstulassa. ”Kasvoin keskellä metsää. Ehkä siitäkin johtuu kiinnostukseni perinteisiin työtapoihin.”

Hän taivaltaa pikkutietä kohti järvenrantaa. ”Tuosta talosta emäntä lahjoitti minulle taannoin ruisleivän taikinajuuren. Isäntä puolestaan opetti sahdin tekemisen salat.”

Sama isäntä on nyt kaatanut rantaojan varresta pajukkonsa, jotta Saija saa kerätä ja kuivattaa pakettiautollisen pajunkuorta.

”Tarvitsen paljon kuorta nahkojen parkitsemiseen”, hän selittää.

Pikkulinnut konsertoivat Saijalle tekemisen tahtia, kun pajunrungoista irtoaa pitkiä kuorisuikaleita. Kiehkurat laskeutuvat pöyheiksi kasoiksi, ja pian ojaa reunustaa jono kuorikekoja sekä paljon valkeita, kuorettomia pajunvirpiä.

”Kuoritusta pajusta saa kestäviä tukikeppejä hernemaalle. Mutta pitää muistaa, että pajun kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Siihen tarvitaan maanomistajan lupa.”

Hanne Manelius
Kotiseudun ihmiset Karstulassa auttavat Saijaa hankkimaan työmateriaalia. Tuttu isäntä kaatoi hänelle ojanvarrestaan kuoripajukon.

Nahkateltta Siperiassa

Kun päivän paju-urakka päättyy, Saija palaa muutaman kilometrin päähän työmökilleen, joka seisoo hänen vanhempiensa kotipihassa. Saijan isä nikkaroi hirsimökin 70-luvulla ja antoi sen tyttärensä käyttöön, kun kävi selväksi, että käsityöstä ja taiteesta tulee Saijan elämänura.

”Sain käsillä tekemiseen vahvan mallin. Piha on aina ollut täynnä isän koneprojekteja ja keksintöjä, äiti oli kotiompelija, ja molemmat mummut kutoivat kangaspuilla niin ryijyt, raanut kuin kansallispukukankaatkin.”

Saija seurasi äitinsä työtä ja käsitti jo varhain, millainen paperinpala on esimerkiksi hihan kaava ja mitä sille pitää tehdä, jos hiha kiristää. Rauhallinen tyttö oppi nopeasti ompelemaan, neulomaan ja virkkaamaan.

Aikuistuvaa Saijaa perhe ja suku kehottivat harkitsemaan myös ”oikeaa” ammattia – siis sellaista, josta pääsee palkkatyöhön. Hän ajattelikin pitää kädentaidot vain harrastuksena.

”Opiskeluvuosina Kuopion Muotoiluakatemiassa aloin kuitenkin kiinnostua yhä enemmän luonnonmateriaaleista ja arvostaa sitä suunnatonta taito- ja tietomäärää, joka entisajan ihmisillä oli kädentaidoista ja vuodenkierrosta.”

Työharjoittelussa Islannissa ja opintomatkoilla Siperiassa Saija pääsi tutustumaan pohjoisten alkuperäiskansojen kulttuureihin ja työtapoihin. Kun hän istui Siperiassa poronnahkateltassa paimentolaisten kanssa, hän alkoi ajatella elämän olevan liian lyhyt siihen, että tekisi jotain vain rahan vuoksi.

”Päätin tehdä sitä, mikä minua oikeasti kiinnostaa. Myös perhe tuki suunnitelmaani. Nykyään elantoni kertyy monista pienistä puroista: koruista, tilauskäsitöistä, taiteesta, apurahoista, opettamisesta sekä asiantuntijatehtävistä.”

 

Neuvonpitoa madepilkillä

Jos ohikulkija tänään kurkistaisi Saijan työmökin ikkunasta, häntä saattaisi tuijottaa vastaan hirven valkoinen kallo. Hyllyiltä silmiin osuisi hampaita, sarvia, taljoja ja nahkoja. Niiden lisäksi Saija käyttää töissään kaikkea mitä luonto antaa: kalansuomuja, puuta, tuohta tai vaikkapa järviruokoja ja villaa.

”Joskus vien isän polttopuupinoista runkoja, koska jokin hahmo, olento tai olotila saattaa heijastua puunrungon kaarevuudesta tai oksanhangasta. Minä vain kaivan sen esille muidenkin nähtäväksi.”

Nahkatöihinsä Saija saa mateennahkoja tutuilta kalastajilta ja kalakauppiailta. Myös hauen, lohen ja kuhan nahat ovat tervetulleita. ”Useimpien järvikalojen nahka soveltuu parkittavaksi.”

Saija kalastaa itsekin esimerkiksi verkoilla ja tutussa nuottaporukassa. Hän on myös valmistanut oman noin 70-metrisen nuotan.

”Kolme kertaa olen istunut matikkapilkillä ja käynyt siinä samalla kalojen ja itseni kanssa neuvottelua siitä, että millä oikeudella oikeastaan olen niitä tappamassa. Vastausta en saanut – enkä mateita.”

Hanne Manelius
Parkittu mateennahka pehmenee hieromalla ja rypistelemällä. Pajunkuorista keitetty parkkiliemi antaa nahalle sen ruskean värin.

Muinaistaitojen puolesta

Saijan vanha, uskollinen mersu kurvaa kotoa Pirkanmaalta Karstulan työmökin pihaan noin kerran kuussa. Yleensä hän viipyy useita päiviä kerrallaan, sillä työvaiheet ottavat aikansa.

Vanha teräspata odottaa mökin nurkalla syksyä. Saija keittää siinä puhtaiksi hirvensorkat sekä peuran, kauriin ja poron luut ja sarvet. Työmökillä riittää tilaa myös muille ”villeille” työvaiheille.

”Karstulassa teen paljon ulkotöitä: pesen vanhalla pulsaattorikoneella hirvenkarvat ja kuivatan ja varastoin pajunkuoret. Myös ateljeessani Nokialla onnistuvat monenlaiset työvaiheet, esimerkiksi kovien materiaalien käsittely vannesahalla.”

Pajunkuoret Saija kuljettaa työmökille kuivumaan ja varastoon. Kuoret säilyvät käyttökelpoisina vuosia, ja niitä on helppo viedä tarpeen mukaan Nokialle vaikka juuttisäkissä.

”Ateljeessani likoaa lähes aina nahkoja parkkausliemissä. Parkitseminen muuttaa nahat kestäviksi ja käytettäviksi. Sen jälkeen voin ommella niistä laukkuja, pussukoita, solmioita, liivejä, vöitä ja nahkarannekkeita.”

Parkkiaineita voisi ostaakin, mutta Saija tekee mieluummin kaiken perinteisin menetelmin alusta alkaen.

”Tuntuisi hullulta ostaa kemikaaleja, kun voin kerätä pajunkuorta. Silloin nahka säilyy puhtaana luonnontuotteena, ja sen ekologinen jalanjälki on pieni. Samalla voin pitää elossa muinaisia kädentaitoja.”

 

Ei toista samanlaista

Suklaanruskea mateennahka tuntuu käteen koppuraiselta. Se pehmenee, kun Saija hetken hieroo sitä käsissään.

”Kalan nahka on kestävä materiaali, jossa on kaunis pintakuvio. Kun opetan sen parkitsemista kursseilla, yritän samalla välittää ajatusta, että kaikki materiaali on arvokasta. Nahan parkitseminen on myös helppoa, jos sen haluaa opetella.”

Ensin Saija keittää pajunkuorista ja vedestä liemen, kuin vahvaa teetä, jolloin kuorista irtoaa parkkiaineita. Kun liemi jäähtyy, hän upottaa siihen puhdistetut kalannahat.

”Seuraavat päivät ja viikot ne imevät parkkiaineita. Parkkilientä myös vaihdetaan ja vahvennetaan tasaisin väliajoin.”

Suurta hirvennahkaa Saija on liottanut puolikin vuotta. Isolle kalannahalle riittää pari kuukautta. ”Eikä nahka mene pahaksi, vaikka se likoaisi vähän yliaikaa.”

Liotuksen jälkeen Saija antaa nahan kuivua nahkeaksi. Sitten sitä muokataan.

”Pienemmät kalannahat on helppo pehmittää hieromalla ja rypistelemällä käsin, mutta isompiin tarvitsee käyttää enemmän voimaa. Nahkaan voi myös lisätä rasvaa, vaikkapa tavallista ruoanlaittoon käytettävää kasvirasvaa. Sitten pehmitellään, kunnes nahka on halutun tuntuinen ja kuiva.”

Jokaisesta nahasta muodostuu lopulta ainutlaatuinen. ”Väri ja kuviot vaihtelevat nahan, liotusajan ja pajun parkkihappopitoisuuden mukaan.”

Hanne Manelius
”Entisajan ihmisten työmenetelmissä riittää opittavaa. Niiden kautta voi myös tuntea yhteyttä heihin”, Saija Lehtonen miettii.

Sorkista koruiksi

Saija ei tahdo, että yhtään eläintä kasvatetaan tai teurastetaan vain siksi, jotta hän saisi töihinsä materiaalia.

”Sen sijaan haluan, että jo muuten hyödynnetystä eläimestä tulee käytetyksi kaikki mahdollinen. Koen sen elämän ja luonnon arvostamiseksi. Esimerkiksi poron ja hirven luista valmistan nappeja ja kinnasneuloja. Hirven kynsistä teen koruja tietääkseni ainoana Suomessa.”

Yksi koruista heilahtelee tänään Saijan kaulassa.

”Hirven kynsi on kestävää, kevyttä ja kaunista. Olen vain puhdistanut, sahannut ja hionut sen. Mitään pintakäsittelyäkään kynsi ei tarvitse, sillä ihon rasvat saavat korun säilyttämään kiiltonsa.”

Korujensa kautta Saija tuntee vähän myyttistäkin yhteyttä esi-isiin. ”Hirvi on mahtava eläin, jonka vuosituhantinen merkitys meille suomalaisille näkyy kalliomaalauksista.”

Hirven sorkkia Saija saa Karstulan metsästäjiltä, jotka varastoivat ne syksyisin lahtivajalleen. Noutoreissuilla Saija ajelee peräkontti täynnä hirvenjalkoja.

”Välillä mietin, että entä jos poliisi pysäyttää ja haluaa katsoa takaluukkuun. Uskoisivatko korumateriaaliksi?”

Saijalle on tärkeää, että korujen hirvet ovat juosseet nimenomaan Karstulassa.

”Samoissa männiköissä ja pienillä soilla, joilla itsekin kuljen. Ihanampaa paikkaa ei olekaan – varsinkaan silloin, kun suopursu kukkii.”

 

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2018

Hanne Manelius
Luonnonmateriaalit taipuvat moneen: poronkorva pussukaksi, hirvensarvi napeiksi ja kalannahka avaimenperäksi ja sormuksen ”kiveksi”.